Puheet

AsuntoForum, Valkeakoski

Suomalaisen pientalounelman tulevaisuus

Asumisen perinne ja unelmat

Asumistoiveita koskevissa kyselytutkimuksissa pientalon, erityisesti omakotitalon suosio on pysynyt suurena. Yleensä noin kaksi kolmasosaa vastaajista ilmoittaa haluavansa asua pientalossa. Kyselyjen perusteella meille on muodostunut käsitys, että valtaosa suomalaisista arvostaa väljää ja luonnonläheistä asumista ja pitää sitä myös itselleen sopivimpana. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se tosiseikka, että meillä on myös kasvava joukko ihmisiä, jotka arvostavat urbaania asumista, että samoillakin ihmisillä voi olla eri asumispreferenssejä elämänsä eri vaiheissa – ja vielä sekin, että toiveet ja realiteetit eivät aina kulje käsi kädessä.

Se, miten Suomessa asutaan ja halutaan asua, on seurausta kansakuntamme historiasta. Sata vuotta sitten 9/10 suomalaisesta asui maaseudulla. Asuntokunnan keskikoko oli 6 henkeä. Yksin asuvia maatalousyhteiskunnassa oli 2 %, ja vielä 1950 -luvullakin vain 10 %.

Sadan vuoden aikana väestön määrä on kaksinkertaistunut ja asuntojen määrä viisinkertaistunut. Tänään yli 40 % asunnoista on yhden henkilön asumia. Olemme seuranneet eurooppalaista kehitystä – tosin pienellä viiveellä.

Historia selittää myös suomalaisen asuntokannan nykytilaa:

Maatalousyhteiskunnassa asuttiin yhden perheen tai suvun taloissa, joissa maa toi myös elannon. Teollistuvan maan työväen asuntokysymykseen haettiin ratkaisuja asuntopolitiikan ja suunnittelun avulla. Teollisuusyhdyskuntien asuinalueet olivat usein kaupunkien ulkopuolella, yhtiöiden järjestämillä alueilla.

Kolmantena omakotiasumisemme perinteeseen vaikuttavana seikkana on mainittava asutustilat ja taajamien rintamamiestaloalueet. Sodan tuhoja korjannut asuntopolitiikka synnytti Suomeen 100.000 uutta pientilaa ja sen lisäksi 75.000 asuinrakennusta, lähes kaikki puolitoistakerroksisia puisia omakotitaloja. Rintamamiestaloa on luonnehdittu omaperäisimmäksi suomalaiseksi asumisen ilmentymäksi. Käytetyt rakennusmateriaalit olivat halpoja, pohjaratkaisut yksinkertaisia ja perustuivat tyyppipiirustuksiin. Talot rakennettiin pääosin itse. Tuolloin vahvistui myös itse tekemisen kulttuuri pientalorakentamiseen.

Seuraavassa vaiheessa suomalaisen asumisen näkyvin muokkaaja oli lähiörakentaminen. Luonnonläheisyytensä puolesta lähiöt jatkoivat alkuun puutarhakaupunkiaatetta, mutta myöhemmissä vaiheissa luonnonläheisyydestä tingittiin. Kun tuona aikana ei paljon rakennettu pientaloja, lähiökausi muokkasi asuntokannastamme Euroopan toiseksi kerrostalovaltaisimman.

Tämän päivän pientalounelma on osa asumisen lähihistoriaa. Asuntokannastamme lähes puolet on pientaloja sen seurauksena, että etenkin pienemmissä kaupungeissa ja taajamissa omakotitaloasuminen on aina ollut yleinen asumismuoto. Niissä myös nuoret perheet kykenevät rakentamaan omakotitalon.

Sen sijaan urbaanimman kaupunkiympäristön asumisihanteet ovat muuttuneet ja monipuolistuneet. Samaan aikaan, kun Suomessa viriävät ensimmäiset aidosti urbaanit sukupolvet, jotka aidosti haluavat asua ja elää keskellä kaupungin sykettä, osa kaupunkilaisista pitää asumisen ihanteenaan kookasta omakotitaloa. Pientalosta haetaan tilaa ja vapautta, mielekästä tekemistä sekä lapsille suotuisaa kasvuympäristöä. Taloudellisten mahdollisuuksien lisääntyessä yhä useammat myös toteuttavat näitä asumisen toiveitaan.

Ilmastonmuutos haastaa yhdyskuntarakenteen

Ilmastonmuutos haastaa vakavalla tavalla modernin maailman tuotantotavat ja kulutustottumukset – lyhyesti sanoen koko elämäntapamme. Asumisen ja arkielämän näkökulmasta ilmastonmuutoksen hillintä kulminoituu kysymykseen siitä, kuinka paljon rakennuskanta ja liikenne kuluttavat fossiilista energiaa ja sen myötä aiheuttavat kasvihuonekaasupäästöjä.

Meillä on väestömäärään nähden runsaasti maata ja sitä on käytetty ja käytetään osin edelleen tuhlaillen. Asutusrakenteemme on vuosikymmenten saatossa levittäytynyt laajalle, sekä kaupunkien reuna-alueille että niitä ympäröivälle kaupunkien läheiselle maaseudulle harvaan rakennettujen omakotitalojen alueiksi.

Pientaloasumisen näkökulmasta yhdyskuntarakenteeseen liittyvät haasteet ovat erilaisia niin kaupunkiseuduilla kuin pienissä taajamissa, maaseudusta puhumattakaan. Yhteistä niille on usein se, että hajanaisuuden seurauksena ihmisten liikkuminen on paljolti henkilöauton varassa. Kunnallistekniikan ja laadukkaiden palvelujen järjestäminen hajanaisen asutuksen oloissa on kunnille kova haaste.

Vastuuta ei voi liiaksi sälyttää yksittäisille kansalaisille, pientaloasumisesta haaveilevalle nuorelle parille. Kaupunkien reuna-alueiden edulliset tonttihinnat ja kuntien maapolitiikka rohkaisevat ympäristön ja talouden kannalta lyhytnäköisiin ratkaisuihin: omakotitaloon etäällä työpaikasta, palveluista ja vapaa-ajan aktiviteeteista. Liian usein pohtimatta jää asumisratkaisun koko elinkaari: mitä itselle ja kunnalle tulee maksamaan se, että perheen kaikki toiminnot ovat joko oman auton tai kunnan järjestämien kuljetusten varassa. Aivan liian vähälle huomiolle jää myös se, millainen kuormitus tästä ympäristölle aiheutuu koko asumisen elinkaaren ajalta.

Pientaloasumisen ja ilmastonmuutoksen hillinnän yhteensovittamisen haasteita

Mitä sitten pitäisi tehdä, jos ja kun asumisen arvostukset lyövät korville yhdyskuntasuunnittelun ja asuntopolitiikan pyrkimyksiä eheään yhdyskuntarakenteeseen ja ilmastonmuutoksen hillintään?

Olennaista ilmastonmuutoksen hillinnässä ei ole asumismuoto sinänsä. Asuminen pientalossa tai kerrostalossa voi olla ympäristön kuormituksen kannalta yhtä haitatonta tai haitallista. Lopputulokseen vaikuttavat ratkaisevasti rakennuksen teknisistä ominaisuuksista ja asukkaiden elämäntavoista aiheutuvien päästöjen ohella sen sijainti suhteessa yhdyskunnan muihin toimintoihin, ennen kaikkea työpaikkoihin, palveluihin ja vapaa-ajan alueisiin.

Vastakkainasettelun aika on siis myös tällä rintamalla ohi. Meidän tuleekin irrottaa itsemme kaavamaisesta pientalo vai kerrostalo -ajattelusta ja pohtia tulevan asumisen muotoja laaja-alaisemmin ja luovemmin. Ilmastonmuutoksen hillintä haastaa meidät rakentamaan tulevaisuuden yhdyskuntia, joissa voidaan yhdistää ihmisten asumistoiveet tinkimättä piiruakaan välttämättömästä – sanoisin jopa pakottavasta – tarpeesta vähentää kasvihuonekaasujen määrää erittäin radikaalisti.

Ilmastonmuutoksen ohessa on syytä muistaa, että kaupungistuminen jatkuu ja voimistuu, väestö ikääntyy, perhekoko pienenee ja yksinasuminen eri elämänvaiheissa yleistyy entisestään. Pientaloasumisen – ja asumisen yleensä – toiveet ja tarpeet monipuolistuvat ja yksilöllistyvät. Ratkaisujenkin on oltava erilaisia kaupungeissa, pienemmissä taajamissa ja maaseudulla.

1) Kaupungeissakin tarvitaan pientaloasumista, mutta sen tulee olla nykyistä kaupunkimaisempaa ja siinä tulee olla erilaisia urbaaneja vaihtoehtoja. Eurooppa on täynnä luonnonläheisiä ja viihtyisiä kaupunkeja, jotka ovat tehokkaammin rakennettuja kuin yksikään suomalainen kaupunki. Tehokas rakentaminen ja luonnonläheisyys on niissä pystytty yhdistämään juuri kaupunkipientaloilla.

Pientaloasuminen meillä tulkitaan perinteisesti väljäksi ja isoja tontteja vaativaksi harvaksi asutukseksi. Emme vielä osaa toivoa kaupunkimaista pientaloasumista; vaikkapa Vantaan Kartanonkoski tosin on jo hyvä esimerkki kaupunkimaisesta asuinympäristöstä, jossa tehokkaalla maankäytöllä on saatu aikaan viihtyisiä pientalo- ja kerrostalokortteleita. Siellä on osattu yhdistää hyvät ominaisuudet sekä kerrostalosta että pientalosta. Useimmiten ja useimmille riittää pieni suojaisa piha antamaan riittävästi lisätilaa, yksityisyyttä ja toimintamahdollisuuksia.

2) Kaupunkiseutujen reuna-alueiden omakotiasutus taas vaatii erilaisia ratkaisuja. Kun monet ovat halukkaita muuttamaan etäälle keskuksista, asumisen väljyys, omatoimisuus ja luonnonläheisyys painavat tällöin vaakakupissa enemmän kuin työmatkojen pituus tai etäisyys palveluista.

Jotta asutus ei hajaannuttaisi yhdyskuntarakennetta, sen sijoittamisessa pitäisi paremmin hyödyntää olemassa olevaa asutusta sekä säästää ja luoda hyvällä suunnittelulla maaseutumaisen ympäristön vetovoimatekijöitä; maisemaa, luontoa ja perinteistä rakentamistapaa. Siten helpotetaan myös palvelujen ja teknisten järjestelmien tehokasta ja edullista käyttöä.

Maankäyttö- ja rakennuslain 1.1.2009 voimaan tullut muutos mahdollistaa yleiskaavan käytön entistä laajemmin rakennusluvan myöntämisen perusteena maaseutukylissä. Kasvavien kaupunkiseutujen reuna-alueilla tarvitaan kuitenkin aina yksityiskohtaisempaa maankäytön suunnittelua.

3) Maaseudun varsinainen haja-asutus on koko asuntokannasta erittäin vähäistä, jolloin sen vaikutuksetkin jäävät vähäisemmiksi. Kokonaisuuden kannalta varsinaisten haja-asutusalueiden ratkaisut ovat siksi varsin ongelmattomia. Kuntien on kuitenkin syytä omankin etunsa nimissä katsoa, että hajarakentamiseen tarkoitettuja maankäyttö- ja rakennuslain tapoja kuten suunnittelutarveratkaisua ei käytetä taajamien laajentamiseen.

Kaikille tulevaisuuden asumisratkaisuille on yhteistä se, että ne edellyttävät kokonaisvaltaista suunnittelua. Rakennuslupa tai poikkeuslupa kerrallaan muotoutunut asutus on vaikeasti hallittavissa tai korjattavissa.

Kunnalliset päättäjät ja virkamiehet ovat avainasemassa kunnan maapolitiikan linjavalinnoissa. Yhtä tärkeä on rakennusvalvonnan rooli. Muutamassa kunnassa, joiden joukossa Oulun kaupunki on malliesimerkki, on kehitetty pientalorakentajille suunnattua opastusta ja ohjausta. Etenkin kertarakentajat – joita omakotirakentajat useimmiten ovat – tarvitsevat enemmänkin opastusta kuin valvontaa.

Rakentamisen monimutkaistuessa yhä harvempi omakoti toteutuu hartiapankilla. Valmistalot, erilaiset talopaketit ja tuottajamuotoiset toteutukset ovat enemmän tämän päivän ratkaisuja. Monin paikoin on osoittautunut ongelmaksi se, että kunnissa rakennuslupaehdot vaihtelevat suuresti. Myös viranomaismääräysten tulkinnoissa on yhteensovittamisen paikka. Talotehtaille on kallista ennakoida vaikkapa eri kuntien tulkintoja parvekkeiden tai kylpyhuoneiden ovileveyksistä. Eri syistä lienee mahdotonta päästä siihen, että esimerkiksi valmistalopaketeille voitaisiin antaa valtakunnallista eri kuntien rakennusvalvontoja sitovaa tyyppihyväksyntää, mutta askelia tähän suuntaan tulisi jatkossa pystyä ottamaan.

Annetaan pientalounelman elää

Asuntokanta uusiutuu varsin hitaasti, vain runsaalla prosentilla vuodessa. Asumisen ratkaisut ovat siksi poikkeuksellisen pitkävaikutteisia. Emme rakenna asuntoja juuri tämän päivän tai vaikkapa seuraavan kevätsesongin tarpeisiin, vaan vuosikymmeniksi eteenpäin. Tänään tehtävät ratkaisut ovat pitkälti peruuttamattomia. Esimerkiksi kerran pilattua yhdyskuntarakennetta on myöhemmin vaikea, joskus jopa mahdoton enää korjata. Siksi asunto- ja siihen läheisesti kytkeytyvässä kaavoituspolitiikassa olisi osattava nähdä riittävän kauas tulevaisuuteen.

Asumiseen liittyy paljon unelmia, jotka myös muuttuvat ajan saatossa. Toiveiden ja unelmien taustalla puolestaan vaikuttavat useat tekijät, joista osa on pysyvämpiä ja osa nopeammin muuttuvia. Pitkävaikutteisimpiin ja todennäköisimmin toteutuviin sekä asumiseen ja sitä kautta myös siihen liittyviin unelmiin vaikuttaviin megatrendeihin kuuluvat ainakin
– yleisen vaurauden ja asumisväljyyden kasvu,
– kesä- ja kakkosasuntojen lisääntyminen ja niiden tason nousu,
– ikääntyminen,
– kasvava maahanmuutto,
– yleinen kaupungistuminen, sekä
– ilmastonmuutokseen liittyvien moninaisten tekijöiden voimistuminen.

Kaiken kaikkiaan on todennäköistä, että meillä jatkossa yleistyy sekä aidosti kaupunkimainen, urbaani elämäntapa, että toive pientaloasumiseen erityisesti suurilla kaupunkiseuduilla. Kokonaisvaltaisella erityisesti ilmastovaikutukset huomioon ottavalla suunnittelulla nämä molemmat on mahdollista toteuttaa kestävällä tavalla. Unelma omasta pientalosta elää ja sen tulee antaa elää, mutta varsinkin suurilla kaupunkiseuduilla ja niiden lähiympäristössä se edellyttää jatkossa tiettyjen reunaehtojen selkeämpää ymmärtämistä. Kaupunkimaisen pientaloasumisen yleistyessä uskon myös ihmisten ottavan tämän meillä vielä varsin harvinaisen asumismallin ilolla omakseen.