Uutiset Yleistä

Anteeksi, Mikael ja muut!, Nykypäivä, kolumni

Demareiden kannatus on ihan viime aikoina osoittanut piristymisen merkkejä. Tästä voi hallituskumppania onnitella.

Selityksiä kannatusnousulle on esitetty useita. Absoluuttista totuutta siitä, mistä on kyse, ei ole olemassakaan. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että kannatus on vahvimmin ollut kasvussa sen jälkeen, kun Mikael Jungner luopui demareiden puoluesihteeriydestä.

Mutta ei hätää. Mikael on takaisin, Mike is back again!

Mikael Jungner on tullut suomalaisille tutuksi värikkäänä luonnonlapsena, joka mielellään ottaa kantaa yllättäviinkin asioihin ja omituisistakin vinkkeleistä. Iloa ja ihmetystä on piisannut.

Kuluvana keskiviikkona Jungner avautui kokonaisen iltapäivälehtisivun verran työpaikkakiusaamisesta. Hänen mukaansa Maria Guzenina-Richardsson on jo kolmas kiusaamisen uhriksi joutunut demari. MGR:ää ennen poliittiset kilpailijat ovat kuulemma parjanneet sekä Eero Heinäluomaa että Jutta Urpilaista.

Mainittuja demarivaikuttajia Jungner kutsuu uhreiksi, joiden uskottavuutta on koulu- tai työpaikkakiusaamisen tavoin systemaattisesti nakerrettu.

Olen pahoillani, että Mikael kokee kavereidensa tulleen loukatuksi, kun heidän työtään on julkisesti arvosteltu.

Pahoittelen, jos arvostelussa on loukattu Eero Heinäluomaa: lähes kaksimetristä tornia ja ex-ay-jyrää, joka on jo lähes elävä legenda.

Median puolesta pahoittelen, jos tiedotusvälineet ovat loukanneet, kiusanneet tai nimitelleet Jutta Urpilaista tituleeraamalla häntä tiukkojen Eurooppa-lausuntojensa johdosta esimerkiksi rautarouvaksi.

Pahoitteluni myös kaikille niille poliitikoille, joita on loukattu silloin, kun on kerrottu eriäviä mielipiteitä valtakunnan politiikan näkemyksistä. Anteeksi siis SDP, Perussuomalaiset, Keskusta, Vihreät, Vasemmistoliitto, Kristillisdemokraatit, RKP ja Vasenryhmä. Anteeksi myös omat puoluetoverini, jos koette joutuneenne kiusaamisen uhreiksi omia näkemyksiänne perustellessa ja niitä kyseenalaistettaessa.

Mutta rehellisesti ajatellen väitteet siitä, että valtakunnan johtavat demaripoliitikot olisivat kaikkien maamme poliitikkojen joukossa eritoten joutuneet kiusatuiksi, ei ole kamalan uskottavaa, määriteltiinpä kiusaaminen ihan miten tahansa.

Kiusaamisen tunnusmerkistöä – ainakaan valtakunnan politiikassa – ei muuten täytä sekään, että on jostakin asiasta toisen kanssa eri mieltä.

Perimmiltään kyse on vakavasta asiasta. Suomessakin on huomattava määrä ihmisiä, jotka joutuvat koulu- tai työpaikkakiusaamisen kohteeksi päivittäin. Jo siksi koulu- ja työpaikkakiusattujen vertaaminen Oy Suomi Ab:n hallituksessa olevien isojen johtajien kokemuksiin on hyvin arveluttavaa. Se, että maamme keskeisten poliitikkojen arvostelu ylipäänsä rinnastetaan työpaikkakiusaamiseen, vetää maton alta niiltä, jotka aidosti kokevat kiusaamista työpaikoillaan.

Politiikka on monella tapaa varsin kova laji, jossa julkinen mittelö eri ajatusten ja aikaansaannosten onnistuneisuudesta on arkipäivää. Demokratiassamme mm. opposition rooli voidaan kutakuinkin pelkistää hallituksen ja sen ministereiden toimien arvosteluun. Vapaan median tehtävänä puolestaan on juuri vallan valppaana vahtikoirana oleminen.

Huomiotta ei kannata jättää sitäkään, että Suomessa poliittinen keskustelu on kansainvälisesti vertailtuna hyvin siistiä, ja hyvä niin.

Politiikassa pelataan paljon mielikuvilla. Jos joku, niin Jungner tietää ja taitaa tämän monipuolisen politiikka- ja mediakokemuksensa pohjalta hyvin. On sinänsä etevää yrittää rakentaa Guzenina-Richardssonin ympärille marttyyrikehää. Ja harkittua oli varmasti samaistaa hänet kahteen viimeisen demareiden puoluejohtajaan.

Silti olen aika lailla varma, että kukaan mainituista, ei sen paremmin Heinäluoma, Urpilainen kuin Guzenina-Richardssonkaan, ei ole kovin otettu Jungnerin itkumuurikohtauksesta. Ei se ainakaan heidän uskottavuuttaan lisää. Ettei vain kävisi niin, että juuri Jungnerin vuodatus erityisesti nakertaa mainittujen demarivaikuttajien uskottavuutta.