Uutiset Yleistä

äästökauppa konkretisoi EU:n johtujuusongelman

Alexander Stubb on monissa yhteyksissä kiinnittänyt huomiota EU:n johtajuusongelmaan eli kokonaisuudet näkevien vahvojen poliittisten johtajien puutteeseen. Stubb on oikeassa. Näyttöä ilmiöstä riittää. EU:n jakautuminen Irakin kriisissä, perustuslakineuvottelujen kariutuminen tuloksettomina joulun alla ja unionin kyvyttömyys sitouttaa suurimmat jäsenensä vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamiseen ovat tästä hyviä esimerkkejä, mutta vain esimerkkejä.

Unioni päätti vuonna 2000 asettaa tavoitteekseen nousta kymmenessä vuodessa maailman kilpailukykyisimmäksi alueeksi. Kun tästä ajasta nyt on kulunut vajaat puolet, EU on itse asiassa vain loitontunut tästä ns. Lissabonin strategian päämäärästään. Syyt tähän ovat varmasti moninaiset, mutta EU:n omilla päätöksillä on asiassa oma keskeinen merkityksensä. Tämä taas on seurausta johtajattomuudesta. Huippukokouksissa asetetaan kauniita ja sinänsä hyvin kannatettavia tavoitteita, mutta kukaan ei valvo ja vastaa siitä, että koko muu koneisto tukisi näitä tavoitteita. Jos ja kun kunkin alan omat sektoriministerit katsovat maailmaa vain omasta näkökulmastaan, kukaan ei vastaa kokonaisuudesta eikä kaikkein keskeisimmistä tavoitteista. EU:ta vaivaa juuri nyt tämä ilmiö.

Suomessa parhaillaan voimaansaattamisvaiheessa oleva EU:n päästökauppadirektiivi edustaa juuri tätä ilmiötä. Ajatus sinänsä on kaunis ja kannatettava. Globaaleihin ilmasto-ongelmiin on puututtava ja hiilidioksidi- sekä muita kasvihuonepäästöjä vähennettävä. EU:n yksipuoliset toimet eivät kuitenkaan johda toivottuun tulokseen. Jos ja kun päästöt pyritään saamaan unionin alueella kuriin, teollisuuden kustannukset kasvavat ja kilpailukyky kärsii. Samalla investoiminen EU:n alueelle tulee entistä kannattamattomaksi, mikä johtaa investointien karkaamiseen muualle maailmaan. Häviäjiä ovat eurooppalainen teollisuus, investoinnit ja kilpailukyky sekä tätä kautta eurooppalaiset työpaikat ja hyvinvointi.

Kaikkea tätä voitaisiin jotenkin ehkä puolustella, jos maailmanlaajuiset päästöt tätä kautta ihan oikeasti vähenisivät ja jos globaalit ilmasto-ongelmat tätä kautta ihan oikeasti lievittyisivät. Uhkana, siis ihan todellisena uhkana on kuitenkin, etteivät ilmastoa vahingoittavat päästöt vähene, vaan jopa lisääntyvät. Syynä tähän on se, että globalisoituneessa maailmassa investoidaan jatkossakin teollisuuteen, mutta se tehdään siellä, missä päästökauppasäännökset eivät aiheuta sille kohtuutonta kilpailuhaittaa. Seurauksena on siis paitsi investointien karkaaminen EU:n ulkopuolelle, myös niiden karkaaminen alueille, jotka eivät ole sitoutuneet globaaliin ilmastopolitiikkaan, ja joissa mm. teknologinen jälkeenjääneisyys ja alhaisempi ympäristötietoisuus johtaa siihen, että samat tuotteet tuotetaan tavalla, josta syntyy aiempaa enemmän kasvihuonekaasuja.

Ensi vuonna käyttöön otettava päästökauppa uhkaa pahimmillaan romuttaa kilpailukykymme ja kääntyä myös ilmaston näkökulmasta itseään vastaan. EU saattaa hölmöyksissään sahata omaa kilpailukykyään, investointejaan ja työllisyyttä jalkaan ilman, että globaalit hiilidioksidipäästöt edes vähenevät. Samalla EU antaa välillisesti kehitysapua muulle maailmalle ja mm. USA:lle, joka on maailman ylivoimaisesti suurin kasvihuonepäästöjen aiheuttaja.

Miksi tämä kaikki on päässyt syntymään? Sen takia, että EU:n johtajuus on pahasti hukassa. Siksi, että huippukokoustasolla kyllä asetetaan kunnianhimoisia tavoitteita, mutta samat valtionpäämiehet antavat omien sektoriministeriensä huseerata omissa ministerineuvostoissaan ihan miten tahansa. Ja kun sektoriministereiden tehtäviin ei kuulu kokonaisuuden ymmärtäminen eikä sen edun valvominen, koko paletti hajoaa käsiin.

Selvyyden vuoksi on todettava, että globaalit ilmasto-ongelmat ovat äärimmäisen vakavasti otettava kysymys. Koska ne ovat luonteeltaan globaaleja, niihin on kuitenkin löydyttävä myös globaalit vastaukset. EU:llakin olisi varaa rokottaa omaa teollisuuttaan maailmanlaajuisten ympäristönäkökohtien vaatimuksesta, jos muu maailma toimisi samoin. Tällöin myös ilmasto hyötyisi. Yksipuolinen aseistariisunta ei kuitenkaan ole ennenkään johtanut mihinkään positiiviseen tässä maailmassa, joka ei sittenkään ole yhtä hyveellinen kuin päiväunissamme usein toivomme.

En tunne Alexander Stubbin kantaa päästökauppakysymykseen. Tiedän kuitenkin, että hänellä riittää kokonaisvaltaista ymmärrystä, erilaisten syy ja seuraus -suhteiden tajuntaa ja riittävän laaja-alaista näkemystä siitä, mikä on iso asia ja mikä on pieni asia, ja miten ne liittyvät toisiinsa. Tiedän myös, että hänellä on sitä osaamista, jota vaativilla EU-kentillä tarvitaan puolustettaessa Suomen tai koko unionin etua. Tällaisia ihmisiä Suomi tarvitsee EU-parlamenttiin.

Jan Vapaavuori
Kansanedustaja (kok), Helsinki