Blogi

Liikunta on yhteiskuntamme tukipilareita ja siksi sen tukeminen on kokoaan suurempi asia

Liikunta on yhteiskuntamme tukipilareita ja siksi sen tukeminen on kokoaan suurempi asia

Terveyttä, elämänlaatua ja kavereita. Yhdessä tekemistä ja yhdessä kokemista. Suuria tunteita. Tekemisen ja itsensä ylittämisen riemua. Sisukkuutta ja sinnikkyyttä. Niin voittamisen kuin häviämisen taitoa. Ihmisenä kehittymistä ja kasvamista. Parempaa unta ja mielen terveyttä. Liikunta ja urheilu tuottavat monen muun hyvän ohella juuri näitä asioita. Siksi tarvitsemme niitä lisää. Aivan erityisesti tänä haastavana aikana, jota juuri nyt elämme. Hyvät asiat eivät kuitenkaan synny itsestään. Siksi niihin on investoitava. Siksi liikunnan ja urheilun rahoitus on turvattava. Ja mielellään vielä nousevalla uralla.

Kysymys siitä, mikä on liikunnan yhteiskunnallinen perustelu ja miksi liikuntaa ja urheilua pitää rahoittaa julkisista varoista, ei ole uusi. Kun valtiontalous 1990-luvun lamassa kiristyi äärimmilleen, urheilunkin rahoitusta uhanneen kriisin seurauksena syntyi silloisen opetusministeriön johtama Liikunnan yhteiskunnallinen perustelu -projekti. Siinä liikunnan ja urheilun yhteiskunnallista vaikutusta, merkitystä ja vaikuttavuutta tarkasteltiin esimerkiksi terveyden edistämisen, talouden, viihteen, menestyksen, työurien ja yleisen hyvinvoinnin näkökulmista.

Liikunnan ja urheilun rahoitusta pohditaan tänä päivänä kahdenkin eri kriisin aiheuttamassa myllerryksessä. Rahapelitoiminnan ja siihen liittyvän ongelmapelaamisen haittojen määrätietoinen vähentäminen syö rajusti Veikkauksen tuottoa ja täten sen kykyä kanavoida rahaa edunsaajilleen. Liikunta on näistä edunsaajista toki vain yksi, mutta samalla se, joka on eniten riippuvainen rahapelituotoista. Jopa kolmannes liikunnan valtionrahoituksesta on vaakalaudalla.

Samalla koronakriisi on aiheuttanut huomattavaa sosiaalisen, psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin vajetta. Ennen kaikkea se korostaa väestön jo muutoinkin mittavia hyvinvointi- ja terveyseroja ja vaikuttaa jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa oleviin. Liikkumisen ja liikunnan elintärkeä asema on kirkastunut entisestään mm. ikäihmisten liikkumis- ja toimintakyvyn, yksinäisyyden ja mielen hyvinvoinnin näkökulmista. Lapset ja nuoret ovat kipuilleet osin eri syistä. Itsensä toteuttaminen, energian purkaminen mielekkäällä tavalla ja kaverisuhteiden ylläpito liikunnan välityksellä ovat kasvavalle ja kehittyvälle nuorelle ihmiselle suuria asioita, joiden poissaolo tuottaa monenlaista ahdistusta ja tuskaa.

Liikkumisen puute ei ole asiana uusi. Jo ennen koronaa se on tunnistettu pitkälle kehittyneiden yhteiskuntien yhdeksi keskeisimmistä terveyshaasteista, jopa neljänneksi merkittävimmäksi riskitekijäksi ennenaikaisille kuolemille ja miljardiluokan kansanterveydelliseksi kysymykseksi. Liikkumisen puute on yhteydessä keskeisiin kansansairauksiin, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin, tyypin 2 diabetekseen, tuki- ja liikuntaelinvaivoihin, syöpäsairauksiin, mielenterveyden ongelmiin sekä muistisairauksiin. Vastaavasti riittävällä liikkeellä voidaan näitä ennaltaehkäistä, hoitaa ja kuntouttaa.

Liikkumattomuus ulottaa välillisesti lonkeronsa ylimääräisiin sairaspoissaoloihin, työn tuottavuuden heikkenemiseen, ennenaikaisiin eläköitymisiin ja ennenaikaisiin kuolemiin välittömien terveydenhuollon kulujen ohella. Nämä kulut kasvavat kasvamistaan väestön ikääntymisen myötä. Ikääntyvän, kasvavista terveyseroista kärsivän kansakunnan kannattaisi pikemminkin lisätä ennaltaehkäisevän toiminnan rahoitusta ja kehittää sen toimintamalleja kuin leikata sen rahoituksesta ja hoitaa syntyvää sairautta. Valtion liikuntamäärärahojen koko on noin 150 miljoonaa. Liikkumisen puutteen kustannukset lasketaan jo nykyisellään useissa miljardeissa. Ehkäpä koronakriisi havahduttaa meidät ymmärtämään senkin kuinka pienestä summasta moniin muihin sektoreihin nähden liikunnan tukemisessa on kyse.

Liikunta ja liikkuminen ovat huomattavasti fyysistä terveyttä laajempi kysymys – ja samalla asia, jonka vaikutuksia on kaikilta osin mahdotonta osoittaa tilastoina tai euroina. Liikuntaharrastukset ovat tärkeä osa lasten ja nuorten elämää ja tavoittavat lapsista valtaosan. Harrastukset synnyttävät kaverisuhteita, ystävyyttä ja kehittävät vuorovaikutustaitoja sekä kykyä toimia yhdessä muiden kanssa. Valmentaja, opettaja tai ohjaaja on monelle lapselle tai nuorelle korvaamaton kasvun, kehityksen ja terveen itsetunnon rakentaja.

Liikunta tukee kasvua ja oppimista ja sillä on positiivinen vaikutus koulumenestykseen, koulutustasoon, ansiotuloihin ja työmarkkinoille kiinnittymiseen. Liikunta parantaa päivittäistä elämänlaatua, auttaa palautumaan ja hallitsemaan stressiä sekä parantaa unta ja elämänhallintaa. Liikuntaharrastuksiin osallistuminen lisää yhteisöllisyyttä, yhteiskunnallista osallisuutta ja edistää parhaimmillaan maahanmuuttajien kotoutumista.

Suomessa on poikkeuksellisen voimakas ja monipuolinen liikunnan kansalaisjärjestökenttä. Seuroissa yli 1 000 000 jäsentä, 500 000 vapaaehtoista ja 160 000 ohjaajaa ja valmentajaa. Liikunta ja urheilu vaalivat sosiaalista hyvinvointia, kanssakäymistä ja osallisuutta yhteiskunnassa. Kyse on, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin maan suurimmasta kansanliikkeestä.

Perustelut liikunnalle ja urheilulle ovat pitkälti samat kuin 1990-luvulla. Maailma on kuitenkin 30 vuodessa muuttunut ja tarve liikunnalle on vielä olennaisesti suurempi kuin takavuosina. Liikkumattomuus on ilmiönä nyt huomattavasti pahempi kuin lama-aikana. Paljon ja vähän liikkuvien erot ovat myös kasvaneet eli polarisaatio jyrkentynyt. Liikunnan merkitys yhteisöllisyyden rakentajana on myös nyky-yhteiskunnassa kasvanut. Ikääntymiskehityksen vauhdittuminen tarkoittaa, että meillä on kansakuntana vielä vähemmän varaa niiden lukemattomien työtuntien ja –vuosien menettämiseen, mitä vanheneva ja aikaisempaa huonokuntoisempi väestömme uhkaa tarkoittaa.

Argumentteja ja todistusaineistoa liikunnan ja urheilun merkityksellisyydestä on ihan riittävästi. Konkreettisten etujen ja hyötyjen rinnalla liikunnan ja urheilun merkitys tulee kuitenkin nähdä vielä syvällisemmin, periaatteellisemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Liikunta ja urheilu ovat yksi kulttuurin lohko ja osa-alue, jonka ylläpitäminen, kehittäminen ja edistäminen ovat osa suomalaisen yhteiskunnan ylläpitämistä ja sivistyksen vaalimista. Yksinkertaistettuna kyse on siis sivistysvaltion ylläpitämisestä. Liikunta yksinkertaisesti vahvistaa yhteiskuntaa. Liikunta on yhteiskuntamme keskeisiä tukipilareita, ja siksi sen tukeminen on kokoaan suurempi asia.

Tästä seuraa luontevasti ajatus, jonka mukaan liikunnan ja urheilun tukeminen julkisista varoista on julkisen politiikan toteuttamista. Toisin sanoen, niiden poliittisten tavoitteiden ja toimenpiteiden täytäntöönpanoa, joista hallinnollinen ja poliittinen järjestelmämme on yhdessä päättänyt. Tämän vuoksi julkisia varoja kohdennetaan täysin oikeutetusti liikunnan ja urheilun kontekstissa esimerkiksi elinvoimaisen kansalaisyhteiskunnan tukemiseen, ihmisten osallisuuden lisäämiseen, itsensä toteuttamiseen, työllistämiseen ja niin edelleen.

Liikunnan ja urheilun ja sen julkisen tukemisen tarve kasvaa, ei vähene. On harvoja asioita, joiden yhteiskunnallinen panos-tuotos –suhde on niin hyvä kuin se, jonka panostus liikuntaan ja urheiluun tuottaa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi liikunnan rahoituksen tason ohella käydä keskustelua siitä, miten ja mihin liikuntabudjetti suunnataan. Ympäröivän yhteiskunnan muuttuessa ja liikunnan yhteiskunnallisen perustelun kehittyessä on luontevaa ajatella, että liikunnan sisäinen rahanjakokin elää ja kehittyy ajassa. On selvää, että liikunta- ja urheiluyhteisön tulee olla valmis myös tämän, astetta kivuliaamman ja aremman aiheen käsittelyyn. Nyt ja tässä huomio tulee kuitenkin kohdistaa liikunnan ja urheilun valtionrahoituksen turvaamiseen.

Vaikka valtion liikuntamäärärahojen osuus koko liikuntasektorin rahavirroista on rajallinen, sen kerrannaisvaikutus yhteiskuntaan on moninkertainen. Valtion rahoitusosuus esimerkiksi järjestöjen toiminnasta, liikuntapaikkarakentamisessa, urheiluopistojen toiminnassa tai kehittämistoiminnassa vaihtelee suuresti, mutta on aiheesta toiseen ratkaiseva. Valtionrahoituksella on merkittävä vipuvaikutus myös muun rahoituksen osalta.

Liikkuminen, liikunta ja urheilu ovat jo nykyisellään vaikuttava osa yhteiskuntaa. Liikunnan rahoittajana valtio on keskeinen. Jos valtion rahoitusosuus pettää, vaikutukset koko toimialaan ja kansalaisten elämään ovat arvioitua suuremmat. Valtion tuen merkitys korostuu tilanteessa, jossa kuntatalous ja yksityinen sektori ovat kovassa paineessa koronakriisin myötä. Julkinen, yksityinen ja kolmas sektori linkittyvät usein kiinteästi toisiinsa, joten valtion 150 miljoonan euron rahoituksen vähentyessä vaikutukset kumuloituisivat myös muille sektoreille.

Globaali pandemia on kurittanut liikuntaa, urheilua ja liikunnallista elämäntapaa rajusti. Koko yhteiskunta huutaa kipeästi liikuntaa apuun yhteiskunnallisten vaurioiden minimoimiseksi ja uuden nousun mahdollistamiseksi. Urheiluliike on tähän osaltaan valmis, mutta tarvitsee tuekseen laajan yhteiskunnallisen yhteisymmärryksen. Niin kauan kuin on liikettä, on myös elämää, kulttuuria ja sivistystä. Liikunta ja urheilu ovat maailman suurimpia toivon lähteitä. Nyt on aika ruokkia tätä toivon lähdettä.