Kirjoitukset

Kirjoitus Aamulehdessä 20.9.2020: 1990-luvun lamasta on opittava koronakriisin hoidossa

Jan Vapaavuori

Olisi erittäin vaarallista tuudittautua ajatukseen elvytyksen kaikkivoipaisuudesta koronakriisin hoidossa. Todelliset opit 1990-luvun lamasta liittyvät tarpeeseen hoitaa koronakriisiä kokonaisvaltaisesti, lujittaa maan sisäisiä yhteistyörakenteita ja vahvasti uudistaa maatamme.

Koronakriisin yhteydessä on korostettu tarvetta välttää 1990-luvun lamassa tehtyjä virheitä. Tällä on perusteltu valittua massiivisen elvytyksen linjaa. Kyse on epäreilusta vertailusta, koska 90-luvun alussa valtiolla ei täysin erilaisissa olosuhteissa ollut elvytykseen mitään mahdollisuuksia. Oppia kannattaa silti hakea 1990-luvulta, onhan koronakriisi syvin ja laaja-alaisin kriisimme laman jälkeen.

Laman keskeinen oppi oli, että taloudelliset, sosiaaliset ja terveydelliset ulottuvuudet kietoutuvat vahvasti toisiinsa, ja että erityisesti vakavat talousongelmat johtavat muihin pitkäkestoisiin ongelmiin. Konkursseista, irtisanomisista ja työttömyydestä seurasi merkittäviä päihdeongelmia, lastensuojelutarvetta, mielenterveysoireilua, perheväkivaltaa ja syrjäytymistä monien vähemmän dramaattisten vaikutusten ohella. Kriisin syvyyteen vaikutti kaikkein voimaikkaimmin se, kuinka pahasti työttömyys lisääntyi.

Koronakriisin hoidossa mantra on ollut, että kaikki toimenpiteet tehdään ”terveys edellä”. Väite on hyvin väkevä ja latautunut. Terveysnäkökulman ylikorostaminen on kuitenkin monin tavoin ongelmallista.

Tapa, jolla koronakriisin terveyskysymystä – eli viruksen leviämistä – vastaan taistellaan, aiheuttaa isoja sosiaalisia ja taloudellisia seurausvaikutuksia. Osa näistä kiertyy ajan myötä myös terveysongelmiksi. Näistä puolestaan syntyy uusia sosiaalisia ja taloushaasteita, jotka aiheuttavat uusia terveyspulmia. Jos lama-ajasta jotain oikeasti pitäisi oppia, olkoon se ymmärrys siitä, että maailma – ja elämä – on moniulotteinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja että kriisin hallinnassa pitäisi tasapainoisesti ja samanaikaisesti torjua niin sen terveys-, sosiaalisia kuin talousvaikutuksiakin. Kriisin yksipuolinen hoito johtaisi oravanpyörään, joka luo maahamme pahoinvointia pitkälle sen jälkeenkin, kun akuutti terveyskriisi on ohitettu.

Tasapainoilu eri intressien välillä on kaikkea muuta kuin helppoa. Julkinen mielipideilmasto asettaa kriisin hoidolle haastavat puitteet. Eri tavoitteiden jatkuva älyllinen yhteensovittaminen ja ennakointi reagoinnin sijaan on silti ainoa kestävä malli. Hallituksen tuore päätös lieventää matkustusrajoituksia ja siirtyä yhteiseurooppalaisempiin käytäntöihin, oli ensimmäinen askel tämän oivaltamisessa. Kyse ei pohjimmiltaan ollut matkailusta, vaan suomalaisten toimeentulosta, terveydestä ja hyvinvoinnista.

Lama-ajan oppeja pitäisi olla myös ymmärrys yhteistyön tärkeydestä keskeisten toimijoiden välillä. Kansakunnan kokonaiskestävyyttä ei paranna se, jos hallitus suhtautuu ylimalkaisesti vuoropuheluun yritysten kanssa, joita kriisi käytännössä koskee tai kaupunkien kanssa, jotka kriisiä käytännössä hoitavat. Onnistunut kriisinhallinta vaatii tuekseen vahvaa kansallista rintamaa ja sujuvan vuoropuhelun mahdollistavia rakenteita.

Vähälle huomiolle lama-ajan kokemuksia muisteltaessa on jäänyt myös analyysi siitä, millä keinoilla pohjalta tuolloin ponnistettiin. Sekä Ahon-Viinasen että Lipposen-Niinistön hallitukset uskoivat yhteiskunnan määrätietoiseen uudistamiseen. Ilman tuolloin tehtyjä rakenteellisia uudistuksia vaikkapa yritysverotuksessa tai rohkeita resurssipriorisointeja t&k-menoihin, palautuminen kriisistä olisi ollut olennaisesti vieläkin tuskaisempaa. Silloiset päättäjät eivät tyytyneet hienosäätöön, vaan tekivät aitoja kurssinmuutoksia.

Maailma on nyt kompleksisempi ja muuttuu olennaisesti nopeammin. Kilpailukyvyn ylläpitäminen ei riitä, vaan sitä pitää vahvistaa. Lama-ajan oppina pitäisi nyt ymmärtää rohkeasti panostaa kansantalouden tuotantopotentiaalin nostamiseen ja elinkeinorakenteen moderniin uudistamiseen. Sosiaalisiakin uudistuksia tarvitaan. Niiden pitää kuitenkin kurkottaa tulevaisuuteen eikä menneisyyteen kuten hallituksen megahanke sote-uudistuksesta tekee.

Yhteinen suuri vastuumme ja velvollisuutemme juuri nyt on luoda paitsi toivoa myös konkreettista näkymää paremmasta tulevaisuudesta. Tämä korostaa kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan ja hyvän yhteistyön merkitystä. Väistämätön velkaantumisemme puolestaan korostaa tarvetta tehdä uudistuksia, jotka turvaavat, ettei maamme uuvu kasvavan velkataakan alle.

 

Artikkelin löydät täältä.