Blogi

Kuka voittaa sote-uudistuksessa?

Olen joskus ennenkin kehunut Helsingin Sanomia hyväksi lehdeksi ja teen sen taas. Tämän päivän lehdessäkin oli monta inspiroivaa juttua. Lehti antaa eväitä paljoon muuhunkin kuin uutisvirran päivittäisseurantaan. Hieman pintaa syvemmälle sukellettaessa lukijakin saa paljon enemmän.

Minua ilahdutti kulttuurisivuilla Esa-Pekka Salosen pitkä haastattelu. Yhdyn vahvasti Salosen käsitykseen siitä, että ”uustyperyyden aika toteutui”, eli olemme siirtyneet aikaan jossa ”mutu on arvokkaampaa kuin faktat ja asiantuntemus”. Ilmiö ulottuu kuitenkin olennaisesti jutussa viitattuja tyyppiesimerkkejä Brexitiä ja Yhdysvaltain nykyistä surrealistista menoa syvemmälle, vaikkakaan ei ihan samassa mittakaavassa.

Kotimaan yhteiskunnallisen keskustelun kannalta vielä innostavampi oli juttu liikkuvasta sairaalasta. Juttu kertoo hienosti Helsingissä kehitetystä mallista auttaa niitä kaupunkilaisia, jotka ”putoavat ikään kuin psykiatrisen sairaalahoidon ja avohoidon väliin”. Kyse ei ole vähäisestä asiasta. Vuoden aikana jonkinlaista apua mielenterveytensä tueksi tarvitsee Helsingissä 30.000 henkeä. Olen ylpeä jutussa haastatelluista helsinkiläishoitajista ja kaupungin edistyksellistä otteesta tarttua ongelmaan ja iloinen siitä, että HS antoi aiheelle positiivisesta tulokulmasta runsaasti tilaa.

Juttu – oikeastaan molemmat mainitut jutut – saivat minut taas miettimään vireillä olevaa sote-uudistusta. Säilyttääkö mainittu Helsingin liikkuva ryhmä asemansa, jos sote siirtyy maakunnan vastuulle? Miksi sotea ajatetaan? Mihin sillä pyritään? Kuka sotessa voittaa?

Metropoli on erilainen, hyvässä ja pahassa. Sama koskee osin muita isompia kaupunkeja. Näiden mahdollisuudet paikalliset olosuhteet huomioon ottavaan sote-työhön valtakunnallinen uudistus vie. On mahdollista, että Uudenmaan maakunta hoitaa mielenterveyspalvelut yhtä hyvin kuin Helsinki tähän asti. Jos maakunnalliset päättäjät näin jatkossa haluavat. Jos he osaavat pistää riittävää painoa Helsingin erityisolosuhteille.

Olosuhteet ovat erilaisia myös pienimmissä kunnissa, joiden rahkeet soten hoitamiseen eivät enää riitä. Heiltäkin sote siirtyy pois, mutta siis ymmärrettävistä, väistämättömistä syistä.

Olen vakuuttunut, että pienten kuntien asukkaat voittavat soteuudistuksessa. Ainoa tapa turvata heidän palvelunsa jatkossakin on siirtää vastuu leveämmille harteille. Mutta voittavatko isompien kaupunkien asukkaat? Tai voittaako valtion kassa, yksi keskeinen perustelu uudistukselle sekin? En olisi niin varma.

Helsinki on voinut siirtää onnistuneen elinkeinopolitiikkansa hedelmiä osin kattavampiin sote-palveluihin. Tämä on ollut osin väistämätöntä, koska metropolissa on myös sellaisia ongelmia ja haasteita, mitä muualla ei ole. Monet yleisesti esiintyvät ongelmat ovat täällä myös muuta maata pahempia. Jatkossa Helsinki – tai Turku tai Tampere – ei enää näin voi tehdä.

Sosiaali- ja terveyspuolen palvelut ovat luonteeltaan kaikkein herkimpiä, kaikkein lähimpänä ihmistä olevia toimintoja. Koulujen ja päiväkotien ohella sotessa puhutaan monin osin myös todellisista lähipalveluista.

640.000 asukkaan Helsingissä nämä ollaan nyt siirtämässä 1,6 miljoonan ihmisen Uudenmaan kontolle, koska maassa on useita muutaman tuhannen asukkaan kuntia, joiden tehtävät pitää siirtää ”riittävän isoihin yksiköihin”, jotka kuitenkin pienimmillään ovat kooltaan vain noin kymmenesosa Helsingin väkiluvusta.

Valtakunnallisessa yhtenäisyydessä on aina arvonsa. Vai onko? En halua kutsua tätä uustyhmyydeksi mutta en liioin maan hienoimmaksi hallintoremontiksi. Kyse on kuitenkin kiistatta tarpeellisesta uudistuksesta, joka voidaan tehdä hyvin tai huonosti. Tämä oli yksi esimerkki elävästä elämästä, miksi uudistus ei minusta ole menemässä nyt olennaisilta osin oikeaan suuntaan.