Blogi

Ministereitäkin tarvitaan – ja ehkä valtiosihteereitäkin

Vaalivoittaja Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on linjannut, että seuraavaan hallitukseen tarvitaan vain 12 ministeriä. Piia Elonen kirjoitti eilen Helsingin Sanomissa, ettei tällä määrällä pärjätä. Olen Elosen kanssa samaa mieltä johtopäätöksestä, vaikka hänen perusteluihin en yhdykään.

Laajasti puhutaan myös siitä, että poliittisista valtiosihteereistä pitää luopua. Viimeksi sitä ehdotti ex-pääministeri Esko Aho EVAn julkaisussa. Tämänkään esityksen siunauksellisuudesta en ole ihan varma.

Ministereiden määrää voidaan ehkä hieman nykyisestä 17:sta vähentää. Valtiosihteereistäkin voidaan ehkä luopua. Sen sijaan pidän mahdottomana – tai ainakin tosi hölmönä – jos sekä vähennetään ministereitä että luovutaan valtiosihteereistä.

Olen taipuvainen uskomaan, että Sipilä on aito ja tosissaan uskoessaan, että tämä olisi perusteltua valtioneuvoston johtamisjärjestelmän kehittämisen näkökulmasta. Olen kuitenkin tästä eri mieltä.

Keskeisin syy puolustaa kutakuinkin nykyisenkaltaista järjestelyä on hallituksen kansainvälisten tehtävien raju kasvu. Melkein kaikilla hallinnonaloilla on ylintä porrasta myöten huomattava määrä sekä EU- että muita kansainvälisiä tehtäviä niin ulkomailla kuin kotimaassakin. Merkittäviä ministeritason kokouksia on eri puolilla maailmaa jatkuvalla syötöllä. Viennin ja investointien edistäminen ja ennen kaikkea edistämisen tarve on laajentunut valtavasti kohdistuen perinteisen ulkomaankauppaministerin ohella enemmistöön hallituksen ministereistä. Suomessakin vierailee ulkomaisia ministereitä, suuryritysten johtajia ja muita merkkihenkilöitä aivan koko ajan.

Kaikki tämä edellyttää riittävää määrää ministeritason toimijoita myös Suomen osalta. Ministereitä tarvitaan jo tämän takia. Kaikissa maailman maissa. Ja aivan erityisesti Suomen kaltaisissa pienissä, hyvistä kansainvälisistä yhteyksistä ja ulkomaankaupasta vahvasti riippuvaisissa maissa.

Eikä tämäkään nykymaailmassa näytä riittävän.

Valtiosihteerit eivät toki ole ministereitä, mutta poliittisen taustansa ja riittävän korkean statuksensa takia heidät on kansainvälisissä yhteyksissä voitu rinnastaa eräissä maissa oleviin varaministereihin. Valtiosihteerit ovat voineet sijaistaa ja paikata ministeriä monissa sellaisissa yhteyksissä, missä kukaan muu ei sitä voisi luontevasti tehdä. Tästä on ollut selkeää hyötyä monissa ministeriöissä.

Valtiosihteerijärjestelmää perustettaessa tulokulmana oli juuri kansainvälisten tehtävien kasvu. Järjestelmää nyt moitittaessa pääkritiikki tuntuu olevan poliittisen päätöksenteon ja virkamiesvalmistelun sekoittumisessa kansallisessa politiikassa. Valtiosihteerit ovat joissain, vaikkakaan ei kaikissa ministeriöissä, ottaneet sellaista roolia, joka perinteisesti on kuulunut virkakunnalle. Tämä on ollut omiaan sekoittamaan vastuu- ja valtasuhteita.

Yhdyn tähän käsitykseen. Johtopäätökseni on kuitenkin toinen kuin useimmilla keskusteluun osallistuneilla. Ei valtiosihteerijärjestelmää ainakaan pelkästään tämän takia romuttaa pidä, vaan palauttaa se alkuperäisen ajatuksen mukaiseen muottiin. Keskeistä on analysoida koettujen ongelmien syyt ja pyrkiä korjaamaan niitä.

Valtiosihteerit ovat ottaneet heille kuulumatonta valtaa erityisesti heikkojen ministereiden kohdalla. Asia korjaantuisi sillä, että puoluejohtajat valitsisivat pätevämpiä ministereitä. Aluepoliittiset, sukupuoli- tai sukupolvilähtöiset tai ”näillä kasvoilla voitetaan vaalit” -tyyppiset ministerinvalintakriteerit nakertavat sisältä järjestelmän legitimiteettiä.

Sinänsä osaava ja ammattitaitoinen avustajakunta on välttämätöntä. Hyvät avustajat ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Heille on järjestelmässä keskeinen ja osin korvaamaton rooli.

Olen toiminut paitsi ministerinä, myös kansanedustajana ja ministerin erityisavustajana. Olen ollut ja olen edelleen sitä mieltä, että poliittisella avustajalla on kokonaisuudessa usein tärkeämpi paikka kuin rivikansanedustajalla, eikä tämä edes ole mikään vääryys.

Ministeri on poliittinen johtaja. Ministeriöt ovat päällikkövirastoja. Jotta johtaminen onnistuisi, ministerillä pitää olla riittävät johtamisen välineet.

Viime aikoina on mm. Keskuskappakamarin toimitusjohtajan suulla vaadittu yritys- ja tomitusjohtajamaisempaa otetta hallituspolitiikkaan. Tämä on jossain määrin perusteltua ja jossain määrin mahdollista, mutta vain jossain määrin.

Yksi ministerin ja toimitusjohtajan tehtävien isoista eroista on se, että toimitusjohtaja voi käytännössä muokata koko henkilöstön ja erityisesti johtotason haluamallaan tavalla, mutta ministeri ei voi. Ei edes pääministeri. Yritysmaailmassa ylin johto ja keskijohto jakaa myös saman ajattelutavan ja tavoitteenasettelun, politiikassa näin ei ole.  Virkamies- ja poliittinen tulokulma poikkeaa aika ajoin olennaisestikin toisistaan. Muitakin eroja riittää. Kaiken tämän seurauksena ministerin johtamistehtävä poikkeaa paljonkin yritysmaailman pelisäännöistä.

Jotta tehtävästä silti selviäisi – yhä kiireisemmäksi muuttuvassa maailmassa – ministerillä pitää mm. olla riittävä oma esikunta. Tämä on myös virkakunnan etu, kunhan avustajakunta ymmärtää roolinsa oikein ja on riittävän osaavaa. Välillä näin on, välillä ei, mutta koko järjestelmää ei voi leimata tai halventaa sen mitätöinnistä puhumattakaan, jos ja kun osa toimii moitittavasti.

Paineet poliittista järjestelmää kohtaan voimistuvat koko ajan. Vaateet ja odotukset sen kuin kasvavat. Tämän kanssa on ristiriidassa alituisesti vaatia poliittisen päätöksenteko- ja tukikoneiston ohentamista. Ministereitä vähentämällä, valtiosihteereista luopumalla tai muuta avustajakuntaa karsimalla päästään varmasti eroon joistakin ongelmista, mutta aikaansaadaan samalla helposti tuplamäärä muita ongelmia. Poliittisen vallan ohentaminen kasvattaa virkamiesvaltaa ja lisää riskiä päätöksenteon siiloutumisesta entisestään.

Mitä vielä ministereiden määrään tulee, nykypäivän asialista on todella massiivinen ja vaatii tekijänsä. Liian harvoille harteille sitä ei yksinkertaisesti voi kasata. Ei ole kasattu muuallakaan mailmalla.

Olettamus siitä, että pienempi kokonaismäärä toimisi yhtenäisemmin voi osin pitää paikkansa, mutta silti on muistettava, että kaksitoistakin ministeriä on huomattavan paljon liikaa aidosti dynaamisen johtoryhmän muodostamiseen.

Siksi on parempi vahvistaa hallituksen erilaisten strategisten sisärinkien, talouspoliittisen ministerivaliokunnan, ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan sekä EU-ministerivaliokunnan roolia ja viedä niitä strategisempaan suuntaan kuin ryhtyä keinotekoisesti pienentämään hallituksen kokoa.