EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies on – ainakin toissapäiväisen HS:n mukaan – verrannut Suomea Etelä-Euroopan kriisitalouksiin ja sanonut maamme olevan mutasarjassa. Yleensä istuvan hallituksen ministerit parahtavat tällaisissa tilanteissa ja vakuuttavat kaiken olevan mainiosti. Näin ei nyt kuitenkaan ole. Vaikka Häkämies ehkä hieman liioitteleekin – kuten etujärjestöjohtajan perinteisesti kuuluu tehdä saadakseen viestinsä perille, en ole hänen perusanalyysistään eri mieltä.
Olen kuvannut tilannettamme myös kolmen A:n harhaksi. Olemme tuudittautuneet ajatukseen taloutensa huonosti hoitaneista kriisimaista ja pohjoisen, AAA-luottoluokituksen mallimaista, joihin itsemme laskemme.
Tämä alkaa kuitenkin olla historiaa. Olemme ensi vuonna ylittämässä yhden rajapyykin julkisen velan noustessa yli enimmäistasoksi säädetyn 60%:n. Rikomme siis mekin EU:n vakaus- ja kasvusopimusta. Eri kansainväliset arvioitsijat huomauttelevat meitä yhä jyrkempään sävyyn. Viimeksi kuluneella viikolla vältimme täpärästi ”tarkkailuluokalle” joutumisen EU:n komission vuotuisessa arvioinnissa, kuten media komission ulostulon uutisoi.
Ongelmamme ovat moninaiset ja osin poliittisista päätöksistämme riippumattomia.
Pienenä viennistä riippuvaisenaja vieläpä investointihyödykkeitä valmistavana maana kärsimme kansainvälisistä suhdanteista ja eurokriisistä. Kustannuskilpailukykymme on viimeisten vuosien aikana säännöllisesti heikentynyt. Ikääntyminen kohtaa meidät ensimmäisten joukossa ja asettaa julkisen taloutemme koetukselle.
Arviot talouskehityksestä ovat johdonmukaisesti olleet ylioptimistisia. Talouden sopeutuspaketit ovat olleet säännöllisesti myöhässä ja liian pieniä katkaistakseen velkaantumiskierteemme. Rakenteellisia uudistuksia ei ole saatu aikaiseksi, ei julkisella sektorilla, eikä työmarkkinoilla.
Kaikkein suurin merkitys lienee kuitenkin taloutemme rajulla rakennemuutoksella. Taloutemme perinteiset kivijalat, metallinjalostus, paperiteollisuus, telakkateollisuus ja erityisesti ns. Nokia-klusteri ovat samanaikaisesti menettäneet olennaisesti asemiaan kansainvälisessä kilpailussa, jota kapean elinkeinorakenteemme muut osat eivät ole pystyneet kompensoimaan. Nokia yksin muuten vastasi parhaina vuosinaan neljästä prosentista bruttokansantuotteestamme.
Viimeisen vuoden aikana on vihdoin saatu hieman positiivisia merkkejä. Hallitus on ryhdistäytynyt käynnistäessään ison rakennepoliittisen työn. Taloudessakin on pieniä piristymisen merkkejä. Elinkeinorakenteen uusiutuminen on muutamilla aloilla ottanut askeleita eteenpäin. Joitakin isompia investointejakin on julkistettu.
Toisaalta maamme merkittävimmän työllistäjän eli kaupan alan sisäinen rakennemuutos on mm. myöhäiseen nettikauppaan reagoimisen takia vasta käynnistynyt. Kaikkein suurimmat investointihankkeemme, niin käynnissä oleva Olkoluodon kuin kaksi vireillä olevaa uutta ydinvoimahanketta ovat erilaisissa ongelmissa. Uudeksi harmiksi on noussut keskeisen kauppakumppanimme Venäjän heikko talouskehitys ja ruplan arvon lasku, joka näkyy jo esimerkiksi matkailutuloissa sekä Ukrainan tilanteen takia muutoinkin lisääntynyt epävarmuus idänkaupan tulevaisuudesta.
Hyvä on mieltää sekin, että vaikka EKP:n massiiviset toimet ovat rauhoittaneet akuutin eurokriisiin, tästä ei ole syytä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, koska kriisin taustalla olleet reaalitalouden ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään. Ja tietenkin se, että globaali kilpailu on kaiken aikaa vain koventunut. Niiden määrä, jotka sekä haluavat että kykenevät pärjäämään kansainvälisessä kilpailussa, lisääntyy koko ajan.
Suomen valtiontalous oli erittäin vahva ennen ongelmiimme ajautumista. Moni talouden perustan muovaavista rakenteellisista kilpailukykytekijöistä vähäisestä byrokratiasta ja luotettavasta hallinnosta korkeaan osaamiseen on edelleen kunnossa. Peli ei missään tapauksessa ole menetetty. Välttyminen mutasarjaan joutumisesta edellyttää nyt kuitenkin poikkeuksellisen johdonmukaista ja vastuullista politiikkaa.
Sellaista kokkikirjaa ei olekaan, josta voisi hakea valtiontalouden tervehdyttämisen ja uuden kasvun aikaansaamisen reseptin. Nämä ovat kuitenkin ne kaksi asiaa, joihin lähivuosina pitäisi kaikki tarmo kohdistaa. Valtiontalouden sopeuttaminen on välttämätöntä. Mutta edellytysten luominen uudelle kasvulle on vähintään yhtä välttämätöntä.
Kaikkein olennaisinta on ylläpitää – ja haastava tilanteemme huomioon ottaen itse asiassa vahvistaa luottamusta kykyymme ja haluamme vastuullisesti hoitaa talouttamme. Kahden päähallituspuolueen puheenjohtajan vaihtuminen ei tässä yhteydessä oikeuta minkäänlaiseen haparointia. Tavoitteen saavuttamiseksi pitää toteuttaa kymmeniä ja kymmeniä asioita, jotka tukevat samaa päämäärää.
Kokonaistilannetta kuvattiin osuvasti Demokraatin torstaisessa pääkirjoituksessa, jonka mukaan ”Suomen taloutta jo vuosikausia riivanneet ongelmat ymmärretään, mutta ne eivät oikeuta tekemättömyyden tilaa. Hallituksen täytyy toimia koko tämän vaalikauden johdonmukaisesti ja seuraavan hallituksen ohjelmaa luetaan komissiossa suurennuslasilla.”
Se, että hallituksen tulee toimia loppuvaalikauden johdonmukaisesti, tarkoittaa ennen kaikkea kahta asiaa.
Ensinnäkin hallituksen on päättäväisesti pidettävä kiinni jo sovituista valtiontalouden sopeuttamispäätöksistä. Näistä ei ole varaa tinkiä tai luistaa piiruakaan. Mikäli talousennusteet kesän aikana vielä heikkenevät, mikä lienee täysin mahdollista, on ennemminkin varauduttava tekemään päätöksiä lisäsopeutuksesta. Olennaista on, että olemme ja pysymme uskottavasti uralla, jossa velkaantumiskehitys onnistutaan kääntämään.
Toiseksi hallituksen rakennepoliittisen ohjelman keskeiset uudistukset on saatettava maaliin. Näistä keskeisimmät ovat sote-uudistus, jota parlamentaarinen työryhmä parhaillaan viimeistelee, sekä eläkeuudistus, jota puolestaan työmarkkinajärjestöt juoksevat kasaan. Onnistuminen näissä molemmissa on äärimmäisen tärkeää. Sen ohella mm. kuntien tehtävien ja velvoitteiden vähentämisessä ja lupahallinnon yksinkertaistamisesta on paljon tehtävää.
Tärkeää on myös mieltää, että kärsimme ennen kaikkea rakenteellisista ongelmista. Tämän takia myös ratkaisujen pitää olla rakenteellisia. Elvytys, jota kovin moni taas havittelee, on luonteeltaan suhdannepoliittisesti keino, jota puolestaan on tapana käyttää suhdanneluonteisten ongelmien lievittämiseen.
Ensi vaalikauden ohjelmassaan silloisen hallituksen on jatkettava päättäväisesti samalla linjalla. On puolustettava vastuullista julkisen talouden hoitoa ja samalla luotava aktiivisesti tilaa uuden kasvun syntymiselle. Tähän liittyy iso joukko aihealueita ja toimenpiteitä, joissa pitää päästä eteenpäin.
Kustannuskilpailukykyämme on vaalittava tarkasti ja itse asiassa tehtävä tästä elämäntapa, oli sitten kyse työvoima-, energia- tai logistiikkakustannuksista tai erilaisen sääntelyn aiheuttamasta taakasta. Erityisesti pk-yritysten työllistämiskynnystä on pakko saada alennettua. Verotuksellisten ratkaisujen, joihin tuskin lienee laajasti mahdollisuuksia, ohella kyse on ennen kaikkea työelämän pelisäännöistä. Edessämme oleva sukupolvenvaihdosluovutus on saatava onnistuneesti toteutettua, mikä vaatinee ennakkoluulotonta suhtautumista perintöverotukseen.
Yritysrahoitusta on pystyttävä kehittämään ja turvattava kansainvälistyvien ja kasvuhakuisten yritysten rahoituksen saanti. Yrityskenttämme kansainvälistymishalukkuutta ja -valmiuksia on kehitettävä. Tutkimus- ja kehityspanostuksemme on saatava uudelleen kasvu-uralle ja innovaatiojärjestelmämme iskukykyä kehitettävä edelleen. Nämä kaikki vain muutaman keskeisen tulokulman mainitakseni.
Niin tai näin, tulevan hallituksen ja sen johdossa olevan tulevan pääministerin aivan ylivoimaisesti tärkein tehtävä tulee olla johtaa kotimaista talouspolitiikkaa. Eikä tämä koske pelkästään kesällä aloittavaa pätkähallitusta, vaan myös vuoden 2015 vaalien jälkeen aloittavaa seuraavaa hallitusta. Ja mitä todennäköisimmin myös sitä seuraavaa hallitusta.
Onnistunut EU-politiikka tukee tätä, mutta parhaimmillaankin vain tukee. Isot ratkaisut ja kansantaloutemme uusi nousu on rakennettava itse täällä kotimaan kamaralla.
