Blogi

Helsingin seudun asuntokysymys tuskin helpottuu

Kysymys Helsingin seudun asuntohinnoista on periaatteessa yksinkertainen. Kysyntä ja tarjonta ovat kroonisessa epätasapainotilassa. Kun kysyntää on pysyvästi enemmän kuin tarjontaa, hinnat pysyvät korkeina. Näin tapahtuu markkinataloudessa aina, oli tuote mikä tahansa. Neukkulassa tämä koettiin aikanaan lihakaupassa, pääkaupunkiseudulla nyt asuntokaupassa. Tilanne muuttuu olennaisesti vain, jos kysyntä selkeästi pienenee tai tarjonta vastaavasti kasvaa.

Sinänsä on positiivista, että Helsingin keskustan sekä seudun houkuttelevimpien ranta-alueiden hinnat ovat korkealla. Tämä kertoo alueiden houkuttelevuudesta. Olisi huomattavasti huolestuttavampaa, jos näillä alueilla kaupattaisiin kovin halpoja kämppiä. Lähtökohtaisesti halvat vuokrat ja asuntohinnat kuuluvat näivettyviin, väestöä menettäviin ja epäsuosittuihin paikkoihin. Asuntojen hintataso kertookin alueen vetovoimasta yllättävän paljon.

Helsingin keskustan asuntohinnat eivät ole ongelma. Niiden kuuluukin olla kovia. Ongelma sen sijaan on, jos ja kun koko seudulta ei löydy riittävästi kohtuuhintaisia vaihtoehtoja. Tilanne ei ole ihan niin paha, kun kantakaupungin hintojen vääristämät keskiarvotilastot antavat ymmärtää, mutta ihan riittävän paha silti.

Ongelma on paitsi sosiaalinen, myös elinkeinopoliittinen. Huono asuntotilanne vaikeuttaa työvoiman liikkuvuutta, hidastaa talouden uusiutumista ja aiheuttaa suoria hyvinvointitappioita.

Vahviten kysyntää on viime vuosikymmeninä muuttanut rahamarkkinoilla tapahtunut suuri murros. Halpa lainaraha, pitkät laina-ajat ja olemattomat säästövaatimukset ovat mullistaneet kysyntäpuolta, tosin koko maassa.

Helsingin seudulla tämän ohella merkittävin kysyntäpuolen tekijä on vahva muuttoliike, niin kotimaasta kuin ulkomailtakin. Kotimaista muuttoliikettä on Suomessa yritetty väistää, kiistää ja padota vuosikymmeniä, huonoin tuloksin. Globaalit talouden lainalaisuudet ja ihmisten omat valinnat ovat aina kansallista aluepolitiikkaa väkevämpiä.

Kysyntäpuolen sijasta huomion pitäisi olla tarjonnassa. Seudulle tarvitaan kipeästi lisää asuntoja. Tärkeätä on samalla mieltää, että kaikenlaiset asunnot tasapainottavat tilannetta. Kohtuuhintaisilla tuetuilla asunnoilla on oma erityisarvonsa, olennaisinta on kuitenkin kokonaistuotanto. Mikä tahansa asunto auttaa. Kalleimpaankin uudistuotantoon muuttaa aina joku, joka samalla vapauttaa jonkin hieman halvemman vaihtoehdon, joka taas mahdollistaa jollekin kolmannelle liikkumisen omalla asumisurallaan. Ketjun päässä tilanne helpottuu myös kohtuuhintaisella puolella.

Toisin kuin vanhassa kannassa, uudistuotannossa rakentamiskustannukset ovat keskeisessä asemassa. Kyse on monista asioista. Relevanteimpia näistä ovat ne, joissa Helsingin seutu poikkeaa maan muista alueista. Työvoimakustannuksilla lienee jokin merkitys, tonttikysymyksellä ja kunnallisilla kaavamääräyksillä tätä enemmän.

Asuntotuotannossa tontti on kaikkein keskeisin tuotannontekijä. Poiketen melkein kaikista muista elinkeinotoiminnan aloista, tämä tuotannontekijä on kunnallisen kaavamonopolin takia vahvasti yhteiskunnan näpeissä. Asuntokysymys on siksi pitkälti tonttikysymys. Tonttipula taas on pelkkää kuntavaikuttajien kyvyttömyyttä – tai haluttomuutta hoitaa asiaa.

Seudun pahin ongelma liittyy kokonaisnäkemyksen ja ennen kaikkea yhteisen tahdon puutteeseen. Pirstoutunut kuntarakenne johtaa kunnalliseen osaoptimointiin ja asuntokysymyksen ratkaisun kannalta liian pieniin yksiköihin. Jos ei ole tahtoa eikä resursseja edes yrittää ratkaista asiaa kokonaisuuden tasolla, se ei millään voi onnistua. Jos ei mistään muusta syystä, niin asuntopolitiikan tulokulmasta Helsinki, Espoo ja Vantaa pitäisi ehdottomasti yhdistää. Hyvä olisi toki samalla eheyttää kuntarakennetta muuallakin Helsingin seudulla.

Helsingin seudulla on yhteiset asuntomarkkinat ja yhteiset työssäkäyntimarkkinat, mutta kunnallinen itsehallinto, kunnallinen kaavoitusmonopoli ja kunnallinen verotusoikeus erikseen kussakin kunnassa. Tällä yhtälöllä homma ei – ainakaan asuntopuolella – yksinkertaisesti toimi.

Kuntaliitosten myötä asuntokysymyksenkin ilot ja surut, edut ja haitat muuttuvat aidosti yhteisiksi. Mitkään metropolihallinnot eivät parhaimmillaankaan tässä suhteessa ole riittävän vaikuttavia.

Olennaista olisi myös lisätä kilpailua ja saada alalle lisää ammattimaisia toimijoita. Tämä koskee sekä kovan rahan tuotantoa että tuettua vuokra-asuntotuotantoa. Samalla yhteiskunnan tukijärjestelmien pitää muuttua maailman mukana. Kun perinteiset (lähinnä työeläkeyhtiöiden ja ammattiyhdistyslikkeen omistamat) ns. yleishyödylliset toimijat eivät enää sanan varsinaisessa merkityksessä ole yleishyödyllisiä, tätä on turha voivotella, vaan mukauttaa systeemiä houkuttelevammaksi. 40 vuoden kohdekohtaiset rajoitukset järjestelmään liittyvine ikuisuusrajoituksineen eivät enää ole nykypäivää ja hyvästä tarkoituksestaan huolimatta ennemminkin rajoittavat kuin lisäävät tuotantoa ja pahentavat kokonaistilannetta entisestään.

Asuntopolitiikan pitää olla pragmaattista, ei ideologista. Aivan erityisesti sen pitäisi olla pitkäjänteistä. Siksi myös nykymuotoisista hallitusohjelmista pitää päästä eroon, ainakin asuntoasioissa.

Suomessa on vajaa 3 miljoonaa asuntoa. Vuosittain rakennetaan noin 30.000 uutta. Asuntokanta uusiutuu käytännössä vain runsaalla prosentilla vuodessa. Tätä taustaa vasten ei ole mitään mieltä siinä, että neljän vuoden välein joukko asuntopolitiikkaa ymmärtämättömiä ihmisiä kokoontuu sekoittamaan pakkaa mitä ihmeellisimpine kirjauksineen, joiden keskeisenä pontimena usein on vain eron tekeminen edellisen hallituksen aatoksin.

Siinä sitten kukin asuntoministeri yrittää parhaansa, joku paremmalla, joku huonommalla menestyksellä, kunnes muutaman vuoden päästä joku pistää kuviot taas uusiksi. Uskallan muuten väittää, että sekä nykyisellä että edellisellä asuntoministerillä hallitusohjelmasta saattoi olla asian ratkaisun kannalta enemmän haittaa kun hyötyä.

Asuntoasiaan pitäisi suhtautua samassa hengessä kuin puolustuspolitiikkaan tai ulkopolitiikan keskeisiin linjavalintoihin, joiden osalta jatkuvuuden vaalimisesta on aiheellisesti pyritty tekemään itseisarvo. Muutoksia voi ja pitää tehdä, mutta hallitusti ja harkitusti, ei itsetarkoituksellisesti aina neljän vuoden välein.

Kaikkein tärkeintä on yhteinen näkemys ja tahto sen toteuttamiseen. Tämän pitää koskea sekä valtiovaltaa että seudun kuntia. Nykyisellä hallitusohjelmakäytännöllä valtion tulokulma poukkoilee liiaksi. Nykyisellä kuntarakenteella yhteistä tahtotilaa puolestaan ei edes saada aikaiseksi, eikä tilanne nykyrajoilla siksi koskaan tule ainakaan olennaisesti oikenemaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *