Blogi

Tuli on irti Kreikassa

Kreikan tilannetta voi verrata kaupungin laidalla palavaan taloon. Tulipalon irti pääseminen on ainakin osin johtunut varomattomasta tulenkäytöstä eli kiinteistönomistajasta itsestään. Palo on myös kovin sitkeä luonteeltaan. Monista sammutusyrityksistä huolimatta, palo ei ole talttunut ja uhka sen leviämisestä naapurikiinteistöihin sekä koko kaupunkiin on ilmeinen.

Jos asiaa tarkastelee koko kaupungin ja sen palokunnan näkökulmasta, kyse on tavallaan kolmesta eri asiasta.

Ensinnäkin on selvää, että ihmisten ei pitäisi leikkiä tulen kanssa. Itse aiheutettuja tai ainakin osin omasta syystä syntyviä tulipaloja ei saisi syntyä. Sen takia meillä on monenlaisia sääntöjä sähkölaitteiden asentamisesta säännöllisesti huollettaviin palovaroittimiin. Jokainen kiinteistönomistaja on lähtökohtaisesti itse vastuussa, siitä, etttei oma tupa roihahda liekkeihin. Säännöt on tehty noudatettaviksi. Jos ja kun näin ei aina tapahdu, sääntöjä ja niiden noudattamisen valvontaa pitää skarpata. Ei voi olla mahdollista, että jotkut hutilukset ja muista piittaamattomat kiinteistönhaltijat aiheuttavat koko kaupungille sekä erilaisia kustannuksia, että jopa heitä koskevia vaaratilanteita. On yksinkertaisesti väärin, että vaikkapa rötöstelevät nuorisojoukot tai kännäävät remuporukat aikaansaavat yleistä vaaraa aiheuttavia paloja.

Toiseksi kyse on siitä, että kaupungissa pitää olla osaava ja riittävän hyvin varusteltu palokunta. Paloja sattuu, vaikka ne olisivat vahinkoja. Ihmiset toimivat varomattomasti, osa hyvin varomattomasti ja osa jopa rikollisesti. Toki ihan aitojakin vahinkoja sattuu. Kaikkia näitä varten pitää suojautua. Palokunnalla pitää olla laitteet ja välineet ja niiden pitää olla kunnossa. Ja palomiesten ammattitaitoa pitää vaalia ja ylläpitää. Kaupunkien kehittyessä ja maailman muuttuessa myös uhkakuvat muuttuvat, mikä edellyttää uutta ja kehittyneempää palontorjuntakalustoa ja uutta osaamista. Selvää myös on, että isompiin paloihin varautuminen vaatii isompia ja kalliimpia suojautumistoimia. Uuden palokaluston hankinta on tehtävä hyvissä ajoin – ei sitten, kun kaupungissa jo useamman talon kuisti on tulessa.

Kolmanneksi kyse on siitä, että syttyvät palot pitää käydä sammuttamassa. Ne pitää käydä sammuttamassa, vaikka ne olisivat itse aiheutettuja. Ne pitää käydä sammuttamassa, vaikka niistä aiheutuu veronmaksajille erilaisia kustannuksia. Ja ne pitää käydä rajoittamassa minimiin silloinkin, kun niitä ei syystä tai toisesta kokonaan voi kahlita. Ne täytyy sammuttaa, vaikka vain palon sytyttäjä olisi vaarassa. Mutta aivan erityisen tarkasti ne pitää sammuttaa ja rajat silloin, jos uhkana on palon leviäminen muihin taloihin ja kohti kaupungin ydintä.

Vaaroja ei pidä vähätellä. ”Antaa palaa vaan!” on harvoin todellinen vaihtoehto. Historiasta tiedämme, että meilläkin on aikanaan palanut kokonaisia kaupunkeja.

Kreikan – ja eräiden muiden eurooppalaisten maiden – talouskriisin hoidossa on kyse samalla tavoin kolmen eri tason toimista.

Ensinnäkin on selvää, että itse kunkin pitäisi vastata itse omista asioistaan ja omasta taloudenpidostaan. Jokainen on lähtökohtaisesti itse vastuussa niin maansa julkisen talouden tasapainosta kuin maansa kilpailukyvystäkin. Yhteisiä sääntöjä pitää noudattaa. Jos ja kun näin ei ole, tarvitsemme olennaisen ryhdinpalautuksen. Ei ole oikein, että kaikki kärsivät, kun yksi riittävästi sössii.

Toiseksi kyse on siitä, että kriisejä syntyy tai voi syntyä vastaisuudessakin. Niiden hallitsemiseksi tarvitsemme erilaisia välineitä. Onnellista toki olisi, ettei näitä tarvittaisi, kuten onnellista olisi sekin, jos maahan ei veronmaksajien varoilla tarvitsisi hankkia yhtään sammutusletkua, paloautoa tai paloasemaa. Mitä vakavampia kriisejä joudutaan torjumaan tai mitä suurempiin kriiseihin joudutaan varautumaan, sitä jämäkämpiä myös kriisinhallintavälineiden pitää olla. Juuri tästä on kyse ERVV:ssä ja sen kehittämisessä. Tulta päin käydessä tarvitaan sopivat palontorjuntavälineet.

Kolmanneksi kyse on siitä, että jo valloilleen päässet kriisit pitää käydä purkamassa. Siksi Kreikkakin pitää saada taas tolpilleen – vaikka se olisi vaikeaa, kallista tai epäsuosittua.

Monestakin syystä. Eikä vähiten sen takia, että talouden kriisit saattavat kulovalkean tavoin laajeta laajallakin ja riistäytyä käsistä. Tästäkin on maailman taloushistoriassa lukuisia esimerkkejä.

Maailmasta löytyy tuhansittain savusukeltajia, jotka oman henkensä vaarantaen ovat valmiita päivittäin tarttumaan hankalienkin palojen sammutustöihin – silloinkin kun palot ovat seurausta varomattomasta tulenkäsittelystä. Ei se kivaa ole, eikä halpaa. Mutta se on välttämätöntä.

Palomiehistä on kautta aikain rakennettu erilaisia sankarimyyttejä. Talouden palopesäkkeitä ratkomaan joutuvat poliitikot eivät kaipaa tätä. Hyvä on kuitenkin mieltää, että he tekevät työtä, joka ei ole helppoa, ei hauskaa eikä suosittua – mutta välttämätöntä.

Virheitä sattuu – palomiehillekin, ja jopa kokonaisille palokunnille. Tähän mennessä kaupungin laidalla tehtyjä sammutusyrityksiä voidaan kuitenkin pitää siinä mielessä onnistuneina, ettei palo ainakaan vielä ole levinnyt naapurirakennuksiin – ja mikä tärkeintä, tämä on myös antanut muiden kiinteistöjen omistajille aikaa varautua oman rakennuksensa paloturvallisuuden vahvistamiseen.