Puheet

Pientalorakentaminen -seminaari, Helsinki, Kansallismuseo

Hyvät seminaariin osallistujat,

Asuntotilanteessa ja asuntorakentamisessa on maassamme monia ongelmia. Näin on todettu aiemminkin. Viime aikoina julkisessa keskustelussa on noussut esiin usein ongelmallisina asumiseen liittyvinä asioina seuraavat seikat:

– Asunnot ovat kalliita suhteessa yleiseen tulotasoon. Erityisesti tämä koskee Helsingin seutua ja muita nopeimmin kasvavia kaupunkiseutuja.

– Asuntoja on liian vähän. Erityisesti kohtuuhintaisia ja laadultaan asukkaiden tarpeita ja toiveita vastaavia asuntoja on tarjolla niukasti. Omatoimisella rakentamisella haetaankin usein ratkaisua kohtuuhintaisen ja hyvän asunnon hankkimiseen, vaikkei taidot ja aika tahtoisi millään riittää.

– Asunnot kuluttavat liikaa energiaa nykymittapuiden mukaan. Ne on rakennettu aikanaan silloisten normien mukaan.

– Asunnoista osa sijaitsee väärin. Niitä jää tyhjilleen sellaisille seuduille, joilla ei ole työpaikkoja tarjolla. Myös osa uusista asunnoista rakennetaan ns. vääriin paikkoihin irti yhdyskuntarakenteesta ja palveluista sekä joukkoliikenteen järjestämisen ulottumattomiin.

– Asuntotarjonta ei myöskään tue riittävästi sellaisten erityisryhmien asumistarpeita, joiden asumista eivät markkinat ratkaise.

Näiden ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan laajaa yhteistyötä sekä tuloksekkaita yhteistyöprojekteja ja –prosesseja. Tällaisia onkin monissa hankkeissa ja alueilla toteutettu. Mutta kehittämisen varaa on varmasti vieläkin. – Asuntorakentamisen tavoitteiden toteuttaminen ei ole yksinkertainen ja helppo tehtävä. Lukuisilla eri asioilla ja toimijoilla on siihen omat vaikutuksensa. Toteuttamiseen tarvitaan sekä kuntia että laajaa joukkoa eri toimijoita kuten rahoittajia, rakennuttajia, suunnittelijoita ja rakentajia. – Hyvistä toteutusesimerkeistä ja kokemuksista kannattaa kuitenkin jo laajasti kertoa, jotta tuloksekkaita toimintamalleja ja toteutusprosesseja voidaan hyödyntää uusissa käynnisty-vissä kohteissa. Useiden asuntorakentamisen eri toimijoiden välinen avoin keskustelu ovat tämänkin seminaarin järjestämisen keskeinen tavoite.

Nykytilanteelle on kuvaavaa, että asuntokysyntä on selvästi yhä enemmän erilaistuvaa ja monipuolistuvaa. Yleinen vaurastuminen sekä pitkäaikaiset ja kohtuukorkoiset lainat ovat tehneet aiempaa enemmän mahdolliseksi asumistoiveiden toteuttamisen.
Näin ollen tavanomaisten keskivertoasuntojen tarjonta ei enää riitä. On aiempaa enemmän kiinnitettävä huomiota siihen, millaisia asuntoja missäkin tarvitaan ja toteutetaan. Tarvitaan markkinaanalyysejä nykytilanteesta – ja myös pidemmän aikavälin tutkimuksia asuntokysynnän muutoksista, esimerkiksi ikärakenteen suuren muutoksen vaikutuksista siihen, millaisia asuntoja tarvitaan ny-kyistä selvästi enemmän. Esimerkiksi kotimaassa tai ulkomailta muuttavilla on omanlaisensa odotukset, kun valitsevat asuntoaan. Myös paikkakunnalla uutta asuntoa hakevien eri ikäisten tarpeet ja toiveet voivat olla hyvinkin monenlaisia.

On syytä myös selvittää, miksi meillä on valmiita myymättömiä asuntoja samaan aikaan, kun asuntokysyntä on edelleen kova. On tarpeen selvittää, miksi nämä tyhjillään olevat asunnot eivät täytä asukkaiden valintakriteereitä. Hinta on varmasti tärkeä tekijä, mutta on varmasti muitakin syitä. Ratkaisun ei tässä tilanteessa tulisi olla asuntorakentamisen vähentäminen, vaikka sen suuntaisiakin tietoja on voinut lehdistä viime päivinä lukea. Jotta kasvavien kaupunkiseutujen kilpailukyky säilyy, on turvattava osaavan työvoiman saanti niin yksityiselle kuin julkiselle sektorillekin, ja se edellyttää, että kysyntää vastaavia asuntoja on tarjolla nykyistä paremmin.

Asuntosuunnittelussa ja rakentamisessa on voimakkaan tuotekehityksen paikka – vaikkapa samaan tapaan kuin autotuotannossa jatkuvasti tehdään. Ei nykyään enää kävisi kaupaksi viime vuosi-kymmenen automallit. Sen sijaan asuntorakentamisessa ei parissa vuosikymmenessä ole tapahtunut kovinkaan suurta muutosta. Niinpä asuntojen ja asuinympäristöjen suunnittelussa ja toteutuksessa tarvitaan voimakkaita tuotekehityksellisiä harppauksia tarjonnan monipuolistamiseksi.

Sijainniltaan uudet asunnot tulee rakentaa yhdyskuntarakennetta eheyttäen. Keskeistä on hyödyntää nykyisten palvelujen käyttöä ja parantaa joukkoliikenteen järjestämismahdollisuuksia. Uusia asuntoja ei tule sijoittaa alueille, joiden liikenne tapahtuu lähes pelkästään henkilöautoilla, koska se lisää kasvihuonekaasujen päästöjen määrää.

Valtionneuvoston alkuvuodesta hyväksymän asuntopoliittisen toimenpideohjelman keskeisenä tavoitteena on tonttitarjonnan lisääminen yhdyskuntarakennetta eheyttäen. Ohjelma painotetaan asuntotuotannon lisäämisestä erityisesti Helsingin seudulla. Yhtenä tärkeänä keinona tässä on kuntien kanssa tehty aiesopimus ja sen sisältämät asuntorakentamisen määrälliset tavoitteet.

Kerrostaloalueilla yhdyskuntarakenteen tehokkuus on yleensä suurempi kuin pientaloalueilla. Kerrostaloasuntojen kehittäminen onkin tärkeää, jotta niillä säilyy kysyntää myös tulevaisuudessa. Mutta se ei yksin riitä ratkaisuksi. Koska pientaloasumisen suosio on suuri ja ihmisillä on taloudellisia mahdollisuuksia toteuttaa toiveensa, tarvitaan kaupunkimaisten pientaloasuntojen voimakasta kehittämistä. Kaupunkimaisilla pientaloalueilla voidaan päästä tehokkuudeltaan varsin hyviinkin tulok-siin.

Keskustelu asukkaiden asumistoiveista yksinkertaistuu usein liikaa vain kerrostalojen ja omakotitalojen vastakkainasetteluun. Asuntokannastamme ja tarjolla olevista asunnoista puuttuu kuitenkin juuri kerros- ja omakotitalojen välimuodot. Vaihtelevien rivitaloratkaisujen kehittämiseen ei meillä ole kiinnitetty paljoakaan huomiota – kuten ei myöskään atrium-, ketju- tai paritalojen kaupunkimaiseen toteutukseen. Siksi tärkeä haaste on, että kehitetään ja toteutetaan kaupunkimaisten pientalojen erilaisia ratkaisuja ja vaihtoehtoja. Tarvitsemme vaihtoehtoja pienkerrostaloista yhtiömuotoisten yhden ja kahden asunnon erillistalojen toteuttamiseen. Tässä kehittämisessä tulee olla mukana koko asuntorakentamisen ketju aina kaavoituksesta talojen toteutukseen ja ylläpidon järjestelymalleihin saakka.

Vuokra-asuntojen tarjonnan lisääminen ja monipuolistaminen on tärkeää, koska yleensä paikkakunnalle muutettaessa vuokra-asunto on ensimmäinen valinta. Mutta pysyvämmäksi asunnoksi esimerkiksi perheet haluavat usein omistusasunnon pientalosta. Tässä valintatilanteessa on ratkaisevaa, millaisia asuntoja on tarjolla ja miten ne sijaitsevat. Onko tarjolla sellaisia pientaloasuntoja, jotka sijaitsevat palvelujen ja joukkoliikenteen tuntumassa vai vain etäämmällä omakoti- tai hajarakenta-misalueilla.

Palaan vielä asuntojen hintakysymykseen. Hinta on ilman muuta asunnon hankinnassa hyvin ratkaiseva tekijä, ollaan asuntoa sitten ostamassa tai vuokraamassa. Hinnan vastaparina on laatu ja sijainti: kuinka hyvä asunto tietyllä hinnalla saadaan ja missä se sijaitsee – ja miten se vastaa omia tarpeita ja toiveita. Vertailua tehdään siitä, millaisen asunnon samalla hinnalla saa esimerkiksi keskustas-sa tai lähiössä tai kehyskunnissa – tai muilla paikkakunnilla Suomessa.

Kasvukeskusten, erityisesti Helsingin metropolialueen, kannalta nykytilanne on epätyydyttävä. Samoilla asumisen kuukausimenoilla voi muualla Suomessa hankkia useat asuntoon kohdistuvat toiveet täyttävän pientaloasunnon, kun Helsingin seudulla saattaa joutua tyytymään ehkäpä vain kerrostalon vuokra-asuntoon. Tämä on kovan harkinnan paikka monelle muuttoa miettivälle kansalaiselle, millaisen ratkaisun haluaa silloin tehdä.

Jo pitkään on tiedetty, että nykyistä huomattavasti suurempi osa suomalaisista haluaisi asua pienta-lossa. Millainen pientalo sitten täyttää ihmisten asumistarpeet ja toiveet? Tähänkään ei ole vain yhtä oikeaa ratkaisua. Moni haluaa asua omakotitalossa, mutta myös moni valitsee kaupunkimaisen pientaloasunnon, jonka lähellä on peruspalvelut ja joukkoliikenneyhteydet.

Yhtä oikeaa asuntotyyppiä ja ratkaisua ei kysyntään varmaankaan ole. On paljon eri ikäisiä ja erilaisessa perhetilanteessa olevia, joiden asumistoiveet poikkeavat paljonkin toisistaan. Siksi tarvitaan monipuolista asuntoalueiden ja asuntojen vaihtoehtojen kehittämistä ja tarjonnan lisäämistä. Tarvitaan uusien ajatusten tuomista niin kerrostaloasumiseen kuin kaupunkimaiseen pientalorakentamiseenkin.

Missä pientaloasumisen suosion salaisuus piilee ? Omakotitalon hyvinä puolina pidetään esimer-kiksi omaa rauhaa, vapautta, itsemääräämisoikeutta, luonnonläheisyyttä ja sitä, että sisällä tai ulko-na on tilaa harrastaa, mitä haluaa ja myös tilaa harrastusvälineiden säilytykseen.
Toisaalta omakotiasunnossa on itse vastuussa mm. rakennuksen ja pihan hoitotöistä, remonteista, huoltotöistä, vakuutuksista ja vahinkojen korjauksista. Monet eivät halua näitä omalle vastuulleen ajan ja taitojensakin puutteen vuoksi. Siksi halutaan asua yhtiömuotoisesti, jolloin yhtiö huolehtii näistä tehtävistä ja vastuista. Tämä lisää kiinnostusta asua kaupunkimaisten pientaloasuntojen yhtiössä.

Kehittämisen paikkaa on siinä, että kaupunkimaiset pientalot ovat riittävän kilpailukykyisiä vaihtoehtoja omakotitalolle. Esimerkiksi nykyiset rivitaloasunnot ovat usein lähes samanlaisia kuin kerrostaloasunnot sijoitettuna vain kahteen kerrokseen. Kuitenkin niihin voitaisiin rakentaa vaikka ullakolle ja kellariin enemmän ns. aputilaa harrastuksille ja säilytykseen. Näin asuntoihin saataisiin enemmän joustavuutta muuttuvia tarpeita ajatellen.

Kaupunkimaisia pientalojen houkuttelevuuden lisäämiseksi tarvitaan asukkaille myös lisää mahdollisuuksia ”elää omalla tavallaan”. Se edellyttää muun muassa riittävän kokoista pihaa puutarhaharrastukselle ja oleskeluun sekä varasto- ja muita tiloja mm. puuhailuun ja tavaroiden säilyttämiseen.

Keskeinen kysymys asuntorakentamisen kehittämisessä on asuinrakennusten energiankulutuksen vähentäminen. Perusteena on, että voimme saavuttaa ne sitoumukset, joissa olemme mukana EU:ssa.

Tässä puheeni jälkimmäisessä osassa keskitynkin asuinrakennusten energiatehokkuuden parantamiseen liittyviin asioihin.

Rakennusten kokonaisenergiankulutus on 40 % maamme koko energiankulutuksesta. Ja rakennuskanta vastaa 30 %:sta maan kasvihuonekaasupäästöistä. Rakennuskannan energiankulutus muodostuu asuin- ja palvelurakennusten sekä tuotantorakennusten lämmitykseen käytettävästä energiasta sekä huoneisto- ja kiinteistösähköstä. Lämmityksen osuus energian loppukäytöstä on noin neljän-nes.

Mitä energiatehokkaampia rakennukset ovat, sitä vähemmän ne kuluttavat energiaa. Käytännössä tämä näkyy sekä pienempinä energiakustannuksina – eli halvempana asumisena, että pienempinä päästöinä – eli ympäristöystävällisempänä asumisena. Kaiken lisäksi sisäilman laatu, vetoisuus ja lämpöolosuhteet yleensä paranevat energiatehokkuuden kohentuessa, mikä puolestaan heijastuu asumisviihtyisyyden paranemisena.

Rakennuskannan energiatehokkuuden parantuessa kallisarvoista energiaa vapautuu myös enemmän teollisuutemme tarpeisiin, mikä edistää kansainvälistä kilpailukykyämme, luo edellytyksiä talouskasvulle ja tätä kautta hyvinvointimme lisääntymiselle.

Energiatehokkuuden parantaminen kohottaa jossakin määrin rakennuskustannuksia. Yllättävän suuri parannus on kuitenkin saatavissa aikaan juurikaan ilman lisäkustannuksia ja tämän jälkeenkin kustannusnousu on varsin maltillista. Tällöinkin rakentamisvaiheen lisäkustannukset maksavat itsensä takaisin alempina energiakustannuksina varsin nopeasti. Tämän jälkeen energiapihimpi talo näyttäytyy omistajalleen suorana säästönä. Koska rakennukset tuotetaan vähintään 50 ellei jopa 100 vuoden tarpeeseen, kumulatiivista säästöä kertyy vuosien mittaan merkittävästi.

(Esimerkiksi Oulussa on pientalojen osalta laskettu, että 40 prosentin energiatehokkuuden paranemiseen johtavien investointien takaisinmaksuaika on 5 – 8 vuotta. Jos rakennuksen elinkaareksi arvioidaan vaikka 70 vuotta, tämä tarkoittaa sitä, että energiatehokkuusinvestointeja maksetaan en-simmäiset 5 – 8 vuotta, minkä jälkeen seuraavat 62 – 65 vuotta nautitaan pelkkää säästöä.)

On huomattavasti todennäköisempää, että energian hinta jatkossa ennemmin nousee kuin laskee. Tämä tarkoittaa sitä, että energiatehokkuusinvestointien takaisinmaksuaika todennäköisesti vain lyhenee ja tämän jälkeiset säästöt vain suurenevat.

Energiatehokkuuden parantaminen ei Suomessa ole edennyt markkinavetoisesti, ei sen paremmin kysyntä- kuin tarjontavetoisestikaan. Kysyntäpuolella yhtenä syynä lienee se, ettei ilmastonmuutoksen vaatimuksiin kaikesta huolimatta vielä ole toden teolla herätty. Varsin huokeana pysytellyt energian hinta ei myöskään ole stimuloinut vaatimaan energiatehokkaampia taloja. Tavallisten ih-misten kyky mieltää erilaisten ratkaisujensa pitkän aikavälin kustannusvaikutukset on usein myös luvattoman heikko. Tarjontapuolella syitä tuotekehityksen vaisuuteen on vaikeampi paikallistaa, varsinkin kun edistyksellisyys tällä alalla avaisi myös merkittäviä vientimahdollisuuksia.

Sinänsä kehitys Suomessa on ollut suotuisaa. Esimerkiksi asuntojen osalta nykyinen 2,7 miljoonan asunnon asuntokantamme kuluttaa lämmitykseen yhtä paljon energiaa kuin mitä kului 1,7 miljoonan asunnon lämmittämiseen vuonna 1970. Viimeksi määräyksiä tiukennettiin viitisen vuotta sitten, 25 – 30 prosentilla. Tavoite sinänsä toteutui, mutta samaan aikaan tapahtunut kokonaisvolyymin kasvu on syönyt nämä säästöt.

Olemme viime aikoina osana Euroopan Unionia sitoutuneet merkittäviin päästövähennyksiin sekä uusiutuvien energialähteiden osuuden selkeään kasvattamiseen. Kehitys erityisesti pohjoisen Euroopan maissa on viime aikoina lisäksi ollut poikkeuksellisen vahvaa, minkä takia olemme jääneet auttamatta kehityksestä jälkeen.

Uusin arkkitehtilehti muuten kertoo The Institute for Advanced Architecture of Catalonian järjestämästä energiataloudeltaan omavaraista taloa koskevasta suunnittelukilpailusta. Kilpailuun tuli 529 ehdotusta 66 maasta, jotka edustivat maapallon kaikkia asuttuja mantereita. Suomesta ei kuitenkaan ollut yhtään ehdotusta.

Meillä on siis monestakin eri syystä nyt todellisen skarppaamisen paikka.

Tämä tarkoittaa montaa asiaa, mutta ennen kaikkea rakennusten energiatehokkuutta koskevien normien tiukentamista. Asia ei yksinkertaisesti etene riittävän nopeasti, ellei sitä tehdä normivetoisesti. Pelkkä normiohjaus ei kuitenkaan riitä. Tarvitsemme myös muita ohjauskeinoja. Tarvitsemme edelläkävijöitä. Tarvitsemme enemmän ymmärrystä asiasta ja enemmän vapaaehtoisia toimia. Tarvitsemme yksinkertaisesti kaikki mukaan näihin talkoisiin.

Erityisenä haasteena rakennuskannan hidas uusiutuvuus
Suomessa on noin 2,7 miljoonaa asuntoa. Kun vuosittain rakennetaan noin 30.000 uutta asuntoa ja vanhaa kantaa poistuu purkamisen seurauksena varsin vähän, asuntokantamme uusiutuu vuodessa alle 2 prosentilla. Liike- ja toimitilapuolella sekä erilaisissa talous- ja tuotantorakennuksissa uusiutumisaste on hieman suurempi, mutta sielläkin varsin hidas verrattuna moniin muihin elämänalueisiin.
Tästä voidaan – ja pitää tehdä kaksi eri johtopäätöstä. Yksinkertaisempi, ilmeisempi ja suositumpi johtopäätös on, että suurin haasteemme on olemassa olevan kannan energiatehokkuuden parantamisessa. Varsinkin lyhyellä aikavälillä tämä pitää paikkaansa.
(Koska uudistuotanto pääosin vain lisää kokonaiskannan volyymia, koska vanhan kannan osuus koko kannasta pysyy vielä pitkään dominoivana, ja koska vanhan kannan energiatehokkuus on olennaisesti uutta kantaa heikompi, kokonaisuuden kannalta ei voida saavuttaa todellisia tuloksia ilman, että toimenpiteet kohdistuvat keskeisiltä osin vanhaan kantaan. Elintason nousu johtaa lähes väistämättä jatkossakin asumisväljyyden kohoamiseen, jota monesti pidetään jopa tavoitteena. Tätä vastaan ei kannata eikä pidäkään taistella, mutta sitä tärkeämmäksi tulee se että, kasvava rakennuskanta käyttää keskimäärin vähemmän energiaa.)

Toinen ja aivan yhtä välttämätön johtopäätös on tarve olennaisesti parantaa uudistuotannon energiatehokkuutta. VTT:n arvioiden mukaan meillä on vuonna 2050 yhtä paljon vuoden 2010 jälkeen rakennettua rakennuskantaa kuin ennen vuotta 2010 rakennettua. Rakennuskanta, samoin kun liiken-nejärjestelmät ja yhdyskuntarakenteet ovat hyvin hitaasti uusiutuvia. Pitkässä juoksussa – josta ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa ennen kaikkea kuitenkin on kyse – riittävän radikaalit toimenpiteet ovat sitä tärkeämpiä, mitä kauaskantoisempia niiden seuraukset ovat ja mitä vaikeampi niitä on tulevaisuudessa korjata. VTT:n laskelmien mukaan koko Suomen energiankulutus muuten laskisi 5 % vuoteen 2020 mennessä, jos kaikki uudisrakennukset toteutettaisiin matalaenergiatekniikalla.

Vuosi 2050, jolla on oma keskeinen symboliarvonsa globaaleissa ilmastotalkoissa, tulee aiemmin kuin kuvittelemmekaan. Tänään rakennettavan rakennuksen osalta sen elinkaari on sitä paitsi tuolloin ehkä vasta puolivälissä. Esimerkiksi ensi vuosikymmenellä rakennettavat talot ovatkin tyypillisimmillään tuolloin vasta ensimmäisten suurten peruskorjaustensa edessä.

Perustavoitteena päästöjen vähentäminen ja uusiutuvien energialähteiden lisääminen

Puhuttaessa rakennusten energiatehokkuuden parantamisesta – kuten mistä tahansa kansallisiin ilmastotalkoisiin liittyvästä asiasta – on hyvä muistaa, että viime kädessä tavoitteena ei sinänsä ole energiankulutuksen, vaan energiankäytöstä syntyvien kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen unohtamatta myöskään pienhiukkasiin liittyviä näkökohtia.

Lähes puolet eli noin 46 % rakennuskannan tilavuudesta on kytketty kaukolämpöön. Sähköllä ja öljyllä puolestaan on kummallakin noin 20 %:n osuudet. Siksi rakennusten päästövähennysten kannalta ensiarvoisen merkityksellistä on se, millä tavoin rakennusten tarvitsema kaukolämpö- ja sähköenergia tuotetaan.

(Tämä ei tarkoita sitä, että energiatehokkuuden parantamista olisi varaa mitenkään vähätellä. Valtaosassa tapauksia energiatehokkuuden parantamisella ja päästöjen vähentämisellä on joka tapauksessa hyvin selkeä keskinäinen korrelaatio. Samoin pitää muistaa, että olemme sitoutuneet myös merkittävästi lisäämään uusiutuvien energialähteiden käyttöä.)

Uudistuotannossa kiristetään normeja 30 – 40 %:lla

Linjasin jo viime syksynä, että tulemme kiristämään uusien asuntojen energiatehokkuutta koskevia määräyksiä 30 – 40 prosentilla. Näin tullaan myös tekemään. Konkreettinen esityksemme tulee valmistumaan alkusyksyyn mennessä, minkä jälkeen se laitetaan laajalle lausuntokierrokselle. Tar-koitus on hyväksyä uudet normit vielä tämän vuoden puolella. Ne tulevat kuitenkin voimaan vasta vuoden 2010 alusta, jotta alalle jää riittävästi aikaa valmistautua muutokseen.

Oheisessa kaaviossa on kuvattu keskeiset energiatehokkuusmääräykset pientalojen osalta vuosien 1976, 1978, 1985 ja 2003 määräyksissä. Tämän jälkeen on laskennallinen luku, joka kuvaa uutta tasoa, jos määräyksiä kiristettäisiin tasaisesti 40 prosentilla.

Näin kaavamaisesti ei ole tarkoitus menetellä. Valmistelun aikana selvitetään aiheeseen liittyvät erilaiset tekniset, taloudelliset ja toiminnalliset epävarmuustekijät. Tavoitteena on tämän pohjalta mahdollisimman kustannustehokas sekä myös eri rakennusmateriaalien kannalta mahdollisimman neutraali uusi säännöstö.

Muiden kuin asuinrakennusten osalta selvitämme onko olemassa riittäviä perusteita kiristystason lieventämiseen. Varsinkin liike- ja toimistorakennuksissa käytetään ilmeisen tehottomasti sähköenergiaa mm. valaistuksessa ja laitteissa, minkä seurauksena lämmityksen tarve on näennäisesti todellista tasoa alempi. Tämän seurauksena myös jäähdytyksestä on tullut entistä merkittävämpi energiankulutuksen kohde, mihin on jatkossa kiinnitettävä entistä enemmän huomiota.

Järjestelmämuutoksen valmistelu jo aloitettu

Rakennusten energiatehokkuudessa olennaisinta on erilaisten rakenteellisten yksityiskohtien sijasta saavutettava lopputulos. Tähän saakka vaatimusten antotapana on ollut eräänlainen keittokirja, jossa jokaista yksityiskohtaa koskevien määräysten kautta saavutetaan kulloinkin vaadittava lopputulos. Monilla tavoin tarkoituksenmukaisempaa olisi siirtyä asettamaan vaatimuksia vain lopputulokselle eli tässä tapauksessa energiankulutukselle mitattuna kWh:na/brm2/v. Ajatuksena on siis, että energiatehokkuuden näkökulmasta samanarvoinen keitto voidaan keittää kasaan monella eri tavalla, ja että alan toimijoille tulee antaa mahdollisuus itse vapaammin muokata oma reseptinsä.

Koska nykyisten määräysten avulla tavoitellaan energiantehokkuuden ohella myös eräitä muita arvoja kuten hyvää sisäilmaa ja erilaisten kosteusvaurioiden ehkäisyä, pelkkään energiankulutukseen pohjautuvan sääntelyn rinnalle on kuitenkin tietyille rakennusosille asetettava tiettyjä reunaehtoja. Ja toki valmiisiin resepteihin perustuvia keittokirjoja tehtäisiin jatkossakin, mutta ei enää sitovina määräyksinä, vaan ohjeellisina perusratkaisuina niille, jotka syystä tai toisesta eivät kaipaa liikaa vapausasteita.

Järjestelmämuutoksen tavoitteena on tehdä siitä yksinkertaisempi, havainnollisempi ja ymmärrettävämpi. Toisena vähintään yhtä tärkeänä päämääränä on kannustaa alan toimijoita selkeästi nykyistä laaja-alaisempaan tuotekehittelyyn. Innovaatioympäristöä ruokkimalla lähtökohtana on se, että yhteiskunnan ja päättäjien tehtävänä on määritellä tavoitteet muutokselle ja että teollisuuden ja alan toimijoiden roolina on löytää muutoksen edellyttämät käytännön ratkaisut.
Kun hyväksyttävä lopputulos voidaan saavuttaa useiden eri kombinaatioiden kautta ja kun tietty edistyksellisyys missä tahansa yksityiskohdassa antaa muissa yksityiskohdissa enemmän vapausasteita, on todennäköistä, että järjestelmä kannustaa nykyistä laajamittaisempaan tuotekehittelyyn. Tämän taas voidaan olettaa nykyistä useammissa tapauksissa johtavan myös normien määrittelemän minimitason alittaviin kokonaisratkaisuihin.

Energiamuotojen valinnalla suuri merkitys

Käytännöllisesti katsoen jokaisella lämmitystaparatkaisulla on omat heikkoutensa. Mitään yleispä-tevää vastausta jonkin energiamuodon absoluuttisesta paremmuudesta ei tämän takia voida antaa. Oma arvonsa on muutoinkin sillä, että kokonaisjärjestelmämme on varsin monipuolinen ja nojautuu useisiin eri energiamuotoihin. Selvää kuitenkin on, että kaikilla vähäpäästöisillä ja ennen kaikkea kaikilla uusiutuvilla energiamuodoilla on omat kiistattomat etunsa, ja että niitä tulee tämän takia suosia.

Pientalopuolella relevanttien lämmitysmuotojen vaihtoehtojen määrä on kerrostalotuotantoa laaja-alaisempi. Verrattaessa vuonna 2006 valmistuneita pientaloja koko pientalokantaan voimme havaita sekä positiivista että negatiivista kehitystä. Myönteisenä voidaan ennen kaikkea pitää öljylämmityk-sen osuuden selkeää pienenemistä. Kielteisimpänä kehityspiirteenä puolestaan voidaan mainita suoran sähkölämmityksen yleistyminen entisestään.

Sähkölämmityksen kilpailuaseman heikentämiseksi sekä erilaisten lämpöpumppujen ja pelletin sekä kaukolämmön aseman vahvistamiseksi aikomuksenamme oli asettaa sähkölämmitteisille taloille muita tiukemmat määräykset.

Samansuuntainen, mutta huomattavasti pitemmälle menevä vaihtoehto olisi huomioida kaikki eri energiamuodot suoraan osana energiatehokkuusmääräyksiä. Tämä tarkoittaisi sitä, että kullekin energiamuodolle määriteltäisiin oma primäärienergiakerroin, joka rakennuksen neliökohtaisella kokonaisenergiankulutuksella kerrottuna määrittelisi hyväksyttävän minimitason.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että talo, joka lämpiää ympäristöystävällisellä energiamuodolla, jonka primäärienergiakerroin on 0,5 saa kuluttaa kaksi kertaa enemmän energiaa kun talo, jonka kerroin on 1 ja päinvastoin: talo, joka lämpiää päästöjen kannalta haitallisella energiamuodolla, jonka kerroin on 2, saa käyttää vain puolet siitä energiasta, mitä kertoimella 1 varustettu talo saa käyttää.

Tällaisen järjestelmän käyttöönottaminen vaatii laajaa yhteisymmärrystä, erinäisiä lainmuutoksia ja poliittista yhteisymmärrystä eri energiamuodoille asetettavista kertoimista. Mallin kehittely vaatii vielä paljon pohdiskelua. Sen edut ovat kuitenkin niin kiistattomat, että pidän selvänä sen käyttöönottoa myös Suomessa. Tähän liittyen olemme tässä vaiheessa luopuneet sähkölämmitteisiä taloja koskevista lisävaatimuksista.

Järjestelmämuutos ja seuraavat kiristykset vuorossa jo vuonna 2012

Siirtyminen kokonaisenergiankulutukseen perustuvaan sääntelyyn ja primäärienergiakertoimien käyttöön on luontevaa suorittaa samanaikaisesti. Tässä suhteessa vuoden 2010 alusta voimaan tulevat uudet energiatehokkuusmääräykset tulevat eteemme liian nopeasti.

Toisaalta on selvää, että vuoden 2010 kiristykset ovat vain välivaihe matkalla nykyisestä rakennus-tavasta matalaenergiatalojen kautta kohti passiivi-, nollaenergia- ja jopa plusenergiataloja. Saksankielisissä maissa on muuten jo 7000 passiivitaloa – Suomessa ei vielä ensimmäistäkään. Tarve kiris-tää määräyksiä uudelleen aktualisoituukin hyvin pian. Suunnan pitää olla selvä ja toimien määrätietoisia. Sitä virhettä, ettei lämmöneritysmääräyksiä tiukennettu lainkaan 18 vuoteen kuten vuosien 1985 ja 2003 välillä toimittiin, ei ole varaa uusia. Parempi esimerkki löytyykin 1970-luvulta, jolloin kiristykset tehtiin kahden vuoden välein, vuosina 1976 ja 1978.

Tässä asteittaisessa etenemistavassa olen päätynyt siihen, että ryhdymme valmistelemaan mainittua kokonaisenergiankulutukseen sekä primäärienergiakertoimiin perustuvaa järjestelmämuutosta siten, että se korvaisi nykyisen järjestelmän vuoden 2012 alusta, ja että samassa yhteydessä kiristettäisiin yleistä vaatimustasoa edelleen vähintään 20 prosentilla.

On hyvä muistaa, että asuntojen lämmitys sähköllä on keskeinen syy siihen, että sähkön kulutushui-put kovilla pakkasilla – joita tulemme näkemään ja kokemaan myös tulevaisuudessa – voivat olla hyvinkin jyrkät. Sähkölämmityksen suosion lisääntyminen johtaakin vain siihen, että sähköntuotantojärjestelmä joudutaan mitoittamaan sähkölämmityksen aiheuttamia aiempaakin korkeampia kulu-tushuippuja ajatellen. Kulutushuipputilanteissa puolestaan joudutaan turvautumaan sähkön lauhde-tuotantoon, jossa yleisin polttoaine on kivihiili, ja joka siksi aiheuttaa suhteellisesti suurimmat hiili-dioksidipäästöt.

(Kulutushuiput eivät myöskään heijastu kuluttajien maksamaan hintaan. Jos hintajousto toimisi, kuluttajien kiinnostus vaikuttaa omaan sähkönkäyttöön kasvaisi. )

(Järjestelmämuutokset ovat varsin arvokkaita. Siksi yhteiskunnan tulee pystyä kannustamaan niitä eri keinoin. Normiohjauksen ja avustusten rinnalle tarvitsemme myös muita ja erityisesti verotuksellisia ohjauskeinoja. Esimerkiksi Ruotsissa ja Keski-Euroopassa lämpöpumppujen voimakas suosio perustuu juuri niihin liittyviin vero- ja muihin tukiin.)

Tulevaisuuden vision oltava riittävän kunnianhimoinen

Olemme nyt ottamassa aimo harppauksen tiellä kohti energiatehokkaampaa rakennuskantaa. On kuitenkin selvää, että nyt tehtävät ratkaisut ovat näissä talkoissa vain välivaihe.

Muutos edellyttää väistämättä määrätietoista normiohjauksen tiukentamista, josta tulemme Ympä-ristöministeriössä pitämään huolta. Uudisrakentamisessa normeja tullaan tiukentamaan vuonna 2010 ja tänään tekemäni esityksen mukaan uudelleen vuonna 2012, jolloin tehtäisiin myös kokonaisenergiankulutukseen ja ominaispäästökertoimiin perustuva järjestelmämuutos.

Muutosvauhti voi tuntua kovalta. Haluan kuitenkin aivan erityisesti painottaa sitä, että uudisrakentamisen kannalta kyse on poikkeuksellisen kauaskantoisista ratkaisuista, että mahdollisuudet tällä sektorilla tehtävien virheiden korjaamiseen ovat tulevaisuudessa tämän takia poikkeuksellisen rajalliset, ja että juuri tämän takia rakennuskantaa koskevilla toimenpiteillä on erityinen kiire.

Normeja joustavoittamalla, tuotekehitystä kehittämällä, erilaisia veroratkaisuja kehittelemällä ja aihetta koskevan tietoisuuden lisäämisellä pyritään siihen, että ennen laajamittaiseen passiivitalorakentamiseen siirtymistä yhä isompi osuus uusista rakennuksista alittaa kulloisenkin normitason.

Kaikessa kehityksessä tarvitaan aina myös edelläkävijöitä, jotka viitoittavat tietä muulle yhteiskunnalle. Haluankin kannustaa teitä kaikkia ottamaan tämän haasteen vastaan.
Monestakin syystä. Mutta ennen kaikkea sen takia, että rakennusten energiatehokkuuden parantaminen on iloinen asia.

Tuloksekkaita keskusteluja seminaariinne !