Puheet

Rakennusten energiatehokkuuden parantaminen on iloinen asia, AsuntoForum, Helsinki

Mitä energiatehokkaampia rakennukset ovat, sitä vähemmän ne kuluttavat energiaa. Käytännössä tämä näkyy sekä pienempinä energiakustannuksina – eli halvempana asumisena että pienempinä päästöinä – eli ympäristöystävällisempänä asumisena. Kaiken lisäksi sisäilman laatu, vetoisuus ja lämpöolosuhteet yleensä paranevat energiatehokkuuden kohentuessa, mikä puolestaan heijastuu asumisviihtyisyyden paranemisena.

Rakennuskannan energiatehokkuuden parantuessa kallisarvoista energiaa vapautuu myös enemmän teollisuutemme tarpeisiin, mikä edistää kansainvälistä kilpailukykyämme, luo edellytyksiä talouskasvulle ja tätä kautta hyvinvointimme lisääntymiselle.

Itse asiassa rakennusten energiatehokkuuden parantaminen on siis oikein tosi iloinen asia.

Energiatehokkuuden parantaminen kohottaa jossakin määrin rakennuskustannuksia. Yllättävän suuri parannus on kuitenkin saatavissa aikaan juurikaan ilman lisäkustannuksia ja tämän jälkeenkin kustannusnousu on varsin maltillista. Tällöinkin rakentamisvaiheen lisäkustannukset maksavat itsensä takaisin alempina energiakustannuksina varsin nopeasti. Tämän jälkeen energiapihimpi talo näyttäytyy omistajalleen suorana säästönä. Koska rakennukset tuotetaan vähintään 50 ellei jopa 100 vuoden tarpeeseen, kumulatiivista säästöä kertyy vuosien mittaan merkittävästi.

Esimerkiksi Oulussa on pientalojen osalta laskettu, että 40 prosentin energiatehokkuuden paranemiseen johtavien investointien takaisinmaksuaika on 5 – 8 vuotta. Jos rakennuksen elinkaareksi arvi-oidaan vaikka 70 vuotta, tämä tarkoittaa sitä, että energiatehokkuusinvestointeja maksetaan ensimmäiset 5 – 8 vuotta, minkä jälkeen seuraavat 62 – 65 vuotta nautitaan pelkkää säästöä.

On huomattavasti todennäköisempää, että energian hinta jatkossa ennemmin nousee kuin laskee. Tämä tarkoittaa sitä, että energiatehokkuusinvestointien takaisinmaksuaika todennäköisesti vain lyhenee ja tämän jälkeiset säästöt vain suurenevat.

Energiatehokkuuden parantaminen ei ole edennyt markkinavetoisesti

Kiistattomista eduistaan huolimatta rakennusten energiatehokkuus ei Suomessa ole juurikaan eden-nyt markkinaehtoisesti, ei sen paremmin kysyntä- kuin tarjontavetoisestikaan.

Kysyntäpuolella yhtenä syynä lienee se, ettei ilmastonmuutoksen vaatimuksiin kaikesta huolimatta vielä ole toden teolla herätty. Varsin huokeana pysytellyt energian hinta ei myöskään ole stimuloinut vaatimaan energiatehokkaampia taloja. Tavallisten ihmisten kyky mieltää erilaisten ratkaisujensa pitkän aikavälin kustannusvaikutukset on usein myös luvattoman heikko. Tarjontapuolella syitä tuotekehityksen vaisuuteen on vaikeampi paikallistaa, varsinkin kun edistyksellisyys tällä alalla avaisi myös merkittäviä vientimahdollisuuksia.

Sinänsä kehitys Suomessa on ollut suotuisaa. Esimerkiksi asuntojen osalta nykyinen 2,7 miljoonan asunnon asuntokantamme kuluttaa lämmitykseen yhtä paljon energiaa kuin mitä kului 1,7 miljoonan asunnon lämmittämiseen vuonna 1970. Viimeksi määräyksiä tiukennettiin viitisen vuotta sitten, 25 – 30 prosentilla. Tavoite sinänsä toteutui, mutta samaan aikaan tapahtunut kokonaisvolyymin kasvu on syönyt nämä säästöt.

Olemme viime aikoina osana Euroopan Unionia sitoutuneet merkittäviin päästövähennyksiin sekä uusiutuvien energialähteiden osuuden selkeään kasvattamiseen. Kehitys erityisesti pohjoisen Euroopan maissa on viime aikoina lisäksi ollut poikkeuksellisen vahvaa, minkä takia olemme jääneet auttamatta kehityksestä jälkeen.

Uusin arkkitehtilehti muuten kertoo The Institute for Advanced Architecture of Catalonian järjestämästä energiataloudeltaan omavaraista taloa koskevasta suunnittelukilpailusta. Kilpailuun tuli 529 ehdotusta 66 maasta, jotka edustivat maapallon kaikkia asuttuja mantereita. Suomesta ei kuitenkaan ollut yhtään ehdotusta.

Meillä on siis monestakin eri syystä nyt todellisen skarppaamisen paikka.

Tämä tarkoittaa montaa asiaa, mutta ennen kaikkea rakennusten energiatehokkuutta koskevien normien tiukentamista. Asia ei yksinkertaisesti etene riittävän nopeasti, ellei sitä tehdä normivetoisesti. Pelkkä normiohjaus ei kuitenkaan riitä. Tarvitsemme myös muita ohjauskeinoja. Tarvitsemme edelläkävijöitä. Tarvitsemme enemmän ymmärrystä asiasta ja enemmän vapaaehtoisia toimia. Tarvitsemme yksinkertaisesti kaikki mukaan näihin talkoisiin.

Rakennuskanta vastaa 40%:sta energiankulutuksesta ja 30%:sta kasvihuonekaasupäästöistä

Suomessa on noin 1,4 miljoonaa rakennusta ja tämän lisäksi noin puoli miljoonaa kesämökkiä. Rakennuskannasta kappalemäärissä mitattuna 86 prosenttia on asuinrakennuksia. Kaikki rakennukset ovat yksilöitä. Ne on rakennettu eri aikoina erilaisten normien vallitessa.

Rakennusten kokonaisenergiankulutus on 40 % maan koko energiankulutuksesta. Rakennuskannan suhteellinen osuus päästökokonaisuudessa on pienempi, koska maatalous-, jäte- ja muiden kuin energiaintensiivisten teollisuusprosessien kasvihuonekaasupäästöt muodostuvat muusta kuin energiankäytöstä. Silti rakennuskanta vastaa peräti 30 %:sta maan kasvihuonekaasupäästöistä.

Rakennuskannan energiankulutus muodostuu asuin- ja palvelurakennusten sekä tuotantorakennusten lämmitykseen käytettävästä energiasta sekä huoneisto- ja kiinteistösähköstä. Lämmityksen osuus energian loppukäytöstä on noin neljänneksen ollen samaa suuruusluokkaa myös päästöjen osalta. Osa huoneisto- ja kiinteistösähkön kulutuksesta on rakennusten toimintojen vaatimaa, mutta osaltaan kulutukseen vaikuttavat myös rakennusten käytön ja käyttäjien kulutustottumukset.

Rakennusten energiatehokkuuden parantaminen olennainen osa kansallista ilmasto- ja energiastrategiaa

Euroopan Unionin ilmasto- ja energiapolitiikan keskeisinä sitoumuksina on kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen 20 %:lla, uusiutuvien energialähteiden osuuden nostaminen 20 %:iin energian loppukulutuksesta sekä ohjeellisena energiatehokkuuden parantaminen 20 %:lla, nämä kaikki vuo-teen 2020 mennessä. On hyvä huomata, että velvoite kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä nousee 30 %:iin tiettyjen globaalitason mahdollisten sitoumusten myötä – mikä muuten ei ole lähel-lekään niin epätodennäköistä, kun vielä jokin aika sitten kuviteltiin.

EU-järjestelmä perustuu tunnetusti jakoon ns. päästökauppasektoriin (pks) ja päästökaupan ulkopuolelle jääviin sektoreihin (epks). Päästökauppasektorilla päästöjen kehitykselle ei järjestelmän luonteen vuoksi voida asettaa kansallisia tavoitteita. Päästökaupan ulkopuolelle jäävien sektoreiden osalta tilanne on toinen. Tältä osin Suomelle esitetty päästövähennystavoite on 16 %.

Rakennusten kannalta kaukolämpö ja sähkö kuuluvat päästökauppasektorille. Muutoin ala on sen ulkopuolella. Rakennusten ohella liikenne muodostaa keskeisimmän päästökauppasektorin ulkopuolisen sektorin. Tällä sektorilla jäsenmaat voivat itse päättää, miten ne pyrkivät saavuttamaan niille asetetut tavoitteet.

Rakennuskanta ottaa siten olennaisella tavalla osaa ilmastotalkoisiin ja kansainvälisten sitoumustemme täyttämiseen sekä päästökauppa- että sen ulkopuolisella sektorilla, joista jälkimmäisellä sen rooli on aivan keskeinen. Sama koskee luonnollisesti erillistä tavoitetta energiatehokkuuden paran-tamisesta.

Mistä rakennusten energiatehokkuudessa oikein on kyse?

Rakennusten energiatehokkuudessa on karkeasti kuvaten kyse lähinnä erilaisten rakenteellisten ratkaisujen kautta tapahtuvasta lämpöhäviöiden minimoinnista ja sähkönkäytön energiankulutuksen vähentämisestä sekä toisaalta sähkön käytöstä aiheutuvan ja auringosta ja ihmisistä syntyvän läm-mön maksimaalisesta hyödyntämisestä.

Mitä vähemmän lämpöä häviää ala- ja yläpohjan, ulkoseinien, ikkunoiden ja ilmanvaihdon kautta ja mitä vähemmän sähköenergiaa käytetään taloteknisissä laitteissa, sitä energiatehokkaampi talo on. Samaan lopputulokseen johtaa myös se, mitä suurempi osuus sähkön käytöstä, auringosta ja ihmisistä vapautuvasta lämmöstä pystytään hyödyntämään ja toisaalta välttämään ylilämpeneminen. Molemmissa lopputuloksena on varsinaiseen lämmitykseen ja jäähdytykseen käytettävän energiamäärän pieneneminen. Parannettaessa rakennusten energiatehokkuutta kyse on täten näistä molemmista.

Erityisenä haasteena rakennuskannan hidas uusiutuvuus

Suomessa on noin 2,7 miljoonaa asuntoa. Kun vuosittain rakennetaan noin 30.000 uutta asuntoa ja vanhaa kantaa poistuu purkamisen seurauksena varsin vähän, asuntokantamme uusiutuu vuodessa alle 2 prosentilla. Liike- ja toimitilapuolella sekä erilaisissa talous- ja tuotantorakennuksissa uusiutumisaste on hieman suurempi, mutta sielläkin varsin hidas verrattuna moniin muihin elämänalueisiin.

Kyseinen kaavio kuvaa asuintalojen suhteellista energiankulutusta valmistumisajan funktiona. Kunkin suorakaiteen korkeus kuvaa kyseisen aikakauden asuntojen suhteellista lämmitysenergiankulutusta ja leveys valmistuneita asuinneliöitä. Kunkin suorakaiteen pinta-ala kuvastaa tämän pohjalta aikakauden asuntokannan kokonaisenergiankulutusta.

Kuvasta käy ilmi, että suhteellisesti energiatehottomimmat rakennukset ovat 1960-luvulta, mutta myös että suurin haaste kohdistuu 1970- ja 1980-luvulla rakennettuihin taloihin niiden suuremman volyymin takia.

Tästä voidaan – ja pitää tehdä kaksi eri johtopäätöstä. Yksinkertaisempi, ilmeisempi ja suositumpi johtopäätös on, että suurin haasteemme on olemassa olevan kannan energiatehokkuuden parantamisessa. Varsinkin lyhyellä aikavälillä tämä pitää paikkaansa. Koska uudistuotanto pääosin vain lisää kokonaiskannan volyymia, koska vanhan kannan osuus koko kannasta pysyy vielä pitkään do-minoivana, ja koska vanhan kannan energiatehokkuus on olennaisesti uutta kantaa heikompi, kokonaisuuden kannalta ei voida saavuttaa todellisia tuloksia ilman, että toimenpiteet kohdistuvat keskeisiltä osin vanhaan kantaan. Elintason nousu johtaa lähes väistämättä jatkossakin asumisväljyyden kohoamiseen, jota monesti pidetään jopa tavoitteena. Tätä vastaan ei kannata eikä pidäkään taistella, mutta sitä tärkeämmäksi tulee se että, kasvava rakennuskanta käyttää keskimäärin vähemmän energiaa.

Toinen ja aivan yhtä välttämätön johtopäätös on tarve olennaisesti parantaa uudistuotannon energia-tehokkuutta. VTT:n arvioiden mukaan meillä on vuonna 2050 yhtä paljon vuoden 2010 jälkeen rakennettua rakennuskantaa kuin ennen vuotta 2010 rakennettua. Rakennuskanta, samoin kun liiken-nejärjestelmät ja yhdyskuntarakenteet ovat hyvin hitaasti uusiutuvia. Pitkässä juoksussa – josta ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa ennen kaikkea kuitenkin on kyse – riittävän radikaalit toimenpiteet ovat sitä tärkeämpiä, mitä kauaskantoisempia niiden seuraukset ovat ja mitä vaikeampi niitä on tulevaisuudessa korjata. VTT:n laskelmien mukaan koko Suomen energiankulutus muuten laskisi 5 % vuoteen 2020 mennessä, jos kaikki uudisrakennukset toteutettaisiin matalaenergiatekniikalla.

Vuosi 2050, jolla on oma keskeinen symboliarvonsa globaaleissa ilmastotalkoissa, tulee aiemmin kuin kuvittelemmekaan. Tänään rakennettavan rakennuksen osalta sen elinkaari on sitä paitsi tuolloin ehkä vasta puolivälissä. Esimerkiksi ensi vuosikymmenellä rakennettavat talot ovatkin tyypillisimmillään tuolloin vasta ensimmäisten suurten peruskorjaustensa edessä.

Perustavoitteena päästöjen vähentäminen ja uusiutuvien energialähteiden lisääminen

Puhuttaessa rakennusten energiatehokkuuden parantamisesta – kuten mistä tahansa kansallisiin il-mastotalkoisiin liittyvästä asiasta – on hyvä muistaa, että viime kädessä tavoitteena ei sinänsä ole energiankulutuksen, vaan energiankäytöstä syntyvien kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen unohtamatta myöskään pienhiukkasiin liittyviä näkökohtia.

Lähes puolet eli noin 46 % rakennuskannan tilavuudesta on kytketty kaukolämpöön. Sähköllä ja öljyllä puolestaan on kummallakin noin 20 %:n osuudet. Siksi rakennusten päästövähennysten kan-nalta ensiarvoisen merkityksellistä on se, millä tavoin rakennusten tarvitsema kaukolämpö- ja sähköenergia tuotetaan.

Tämä ei tarkoita sitä, että energiatehokkuuden parantamista olisi varaa mitenkään vähätellä. Valtaosassa tapauksia energiatehokkuuden parantamisella ja päästöjen vähentämisellä on joka tapauksessa hyvin selkeä keskinäinen korrelaatio. Samoin pitää muistaa, että olemme sitoutuneet myös merkittävästi lisäämään uusiutuvien energialähteiden käyttöä.

Uudistuotannossa kiristetään normeja 30 – 40 %:lla

Rakennuskanta voidaan jakaa olemassa olevaan ns. vanhaan kantaan ja uudistuotantoon. Kummassakin näistä on pyrittävä sekä energiatehokkuuden parantamiseen että uusiutuvien energialähteiden käytön lisäämiseen.

Aloitetaan helpommasta päästä.

Linjasin jo viime syksynä, että tulemme kiristämään uusien asuntojen energiatehokkuutta koskevia määräyksiä 30 – 40 prosentilla. Näin tullaan myös tekemään. Konkreettinen esityksemme tulee valmistumaan alkusyksyyn mennessä, minkä jälkeen se laitetaan laajalle lausuntokierrokselle. Tar-koitus on hyväksyä uudet normit vielä tämän vuoden puolella. Ne tulevat kuitenkin voimaan vasta vuoden 2010 alusta, jotta alalle jää riittävästi aikaa valmistautua muutokseen.

Oheisessa kaaviossa on kuvattu keskeiset energiatehokkuusmääräykset pientalojen osalta vuosien 1976, 1978, 1985 ja 2003 määräyksissä. Tämän jälkeen on laskennallinen luku, joka kuvaa uutta tasoa, jos määräyksiä kiristettäisiin tasaisesti 40 prosentilla.

Näin kaavamaisesti ei ole tarkoitus menetellä. Valmistelun aikana selvitetään aiheeseen liittyvät erilaiset tekniset, taloudelliset ja toiminnalliset epävarmuustekijät. Tavoitteena on tämän pohjalta mahdollisimman kustannustehokas sekä myös eri rakennusmateriaalien kannalta mahdollisimman neutraali uusi säännöstö.

Muiden kuin asuinrakennusten osalta selvitämme onko olemassa riittäviä perusteita kiristystason lieventämiseen. Varsinkin liike- ja toimistorakennuksissa käytetään ilmeisen tehottomasti sähköenergiaa mm. valaistuksessa ja laitteissa, minkä seurauksena lämmityksen tarve on näennäisesti todellista tasoa alempi. Tämän seurauksena myös jäähdytyksestä on tullut entistä merkittävämpi energiankulutuksen kohde, mihin on jatkossa kiinnitettävä entistä enemmän huomiota.

Järjestelmämuutoksen valmistelu jo aloitettu

Rakennusten energiatehokkuudessa olennaisinta on erilaisten rakenteellisten yksityiskohtien sijasta saavutettava lopputulos. Tähän saakka vaatimusten antotapana on ollut eräänlainen keittokirja, jossa jokaista yksityiskohtaa koskevien määräysten kautta saavutetaan kulloinkin vaadittava lopputulos. Monilla tavoin tarkoituksenmukaisempaa olisi siirtyä asettamaan vaatimuksia vain lopputulokselle eli tässä tapauksessa energiankulutukselle mitattuna kWh:na/brm2/v. Ajatuksena on siis, että energiatehokkuuden näkökulmasta samanarvoinen keitto voidaan keittää kasaan monella eri tavalla, ja että alan toimijoille tulee antaa mahdollisuus itse vapaammin muokata oma reseptinsä.

Koska nykyisten määräysten avulla tavoitellaan energiantehokkuuden ohella myös eräitä muita arvoja kuten hyvää sisäilmaa ja erilaisten kosteusvaurioiden ehkäisyä, pelkkään energiankulutukseen pohjautuvan sääntelyn rinnalle on kuitenkin tietyille rakennusosille asetettava tiettyjä reunaehtoja. Ja toki valmiisiin resepteihin perustuvia keittokirjoja tehtäisiin jatkossakin, mutta ei enää sitovina määräyksinä, vaan ohjeellisina perusratkaisuina niille, jotka syystä tai toisesta eivät kaipaa liikaa vapausasteita.

Järjestelmämuutoksen tavoitteena on tehdä siitä yksinkertaisempi, havainnollisempi ja ymmärrettävämpi. Toisena vähintään yhtä tärkeänä päämääränä on kannustaa alan toimijoita selkeästi nykyistä laaja-alaisempaan tuotekehittelyyn. Innovaatioympäristöä ruokkimalla lähtökohtana on se, että yhteiskunnan ja päättäjien tehtävänä on määritellä tavoitteet muutokselle ja että teollisuuden ja alan toimijoiden roolina on löytää muutoksen edellyttämät käytännön ratkaisut.
Kun hyväksyttävä lopputulos voidaan saavuttaa useiden eri kombinaatioiden kautta ja kun tietty edistyksellisyys missä tahansa yksityiskohdassa antaa muissa yksityiskohdissa enemmän vapausasteita, on todennäköistä, että järjestelmä kannustaa nykyistä laajamittaisempaan tuotekehittelyyn. Tämän taas voidaan olettaa nykyistä useammissa tapauksissa johtavan myös normien määrittelemän minimitason alittaviin kokonaisratkaisuihin.

Järjestelmämuutoksen valmistelu on toimestani jo aloitettu. Palaan siihen hetken päästä.

Energiamuotojen valinnalla suuri merkitys

Kuten jo aiemmin totesin, viime kädessä rakennusten energiankulutusta olennaisempaa on siitä syn-tyvät päästöt. Siksi myös käytettävällä energiamuodolla on mitä suurin merkitys. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö energiatehokkuuden parantaminen olisi itseisarvo jo sinänsä, ja ettei sitä tulisi määrätietoisesti edistää. Mutta se tarkoittaa sitä, että myös energiamuodon valintaan tulee kiinnittää huomiota. Samaan meitä velvoittavat konkreettiset sitoumuksemme uusiutuvien energia-lähteiden osuuden selkeästä kasvattamisesta.

Käytännöllisesti katsoen jokaisella lämmitystaparatkaisulla on omat heikkoutensa. Mitään yleispätevää vastausta jonkin energiamuodon absoluuttisesta paremmuudesta ei tämän takia voida antaa. Oma arvonsa on muutoinkin sillä, että kokonaisjärjestelmämme on varsin monipuolinen ja nojautuu useisiin eri energiamuotoihin. Selvää kuitenkin on, että kaikilla vähäpäästöisillä ja ennen kaikkea kaikilla uusiutuvilla energiamuodoilla on omat kiistattomat etunsa, ja että niitä tulee tämän takia suosia.

Kerrostaloissa kaukolämpö on ylivoimaisesti yleisin lämmitysmuoto. Tätä kannattaa monestakin eri syystä vaalia myös jatkossa. YM:n osalta tätä koskeva ajankohtainen hanke on esitys MRL:n muuttamisesta siten, että liittyminen kaukolämpöverkkoon voitaisiin asemakaavassa tietyin rajauksin määrätä pakolliseksi. Esitys on lausuntokierroksella saanut paljon kiitosta mutta myös paljon kritiikkiä. Jatkamme asian puimista ennen lopullista päätöksentekoa.

Pientalopuolella relevanttien vaihtoehtojen määrä on kerrostalotuotantoa laaja-alaisempi. Verrattaessa vuonna 2006 valmistuneita pientaloja koko pientalokantaan voimme havaita sekä positiivista että negatiivista kehitystä. Myönteisenä voidaan ennen kaikkea pitää öljylämmityksen osuuden selkeää pienenemistä. Kielteisimpänä kehityspiirteenä puolestaan voidaan mainita suoran sähkölämmityksen yleistyminen entisestään.

Sähkölämmityksen kilpailuaseman heikentämiseksi sekä erilaisten lämpöpumppujen ja pelletin sekä kaukolämmön aseman vahvistamiseksi aikomuksenamme oli asettaa sähkölämmitteisille taloille muita tiukemmat määräykset.

Samansuuntainen, mutta huomattavasti pitemmälle menevä vaihtoehto olisi huomioida kaikki eri energiamuodot suoraan osana energiatehokkuusmääräyksiä. Tämä tarkoittaisi sitä, että kullekin energiamuodolle määriteltäisiin oma primäärienergiakerroin, joka rakennuksen neliökohtaisella kokonaisenergiankulutuksella kerrottuna määrittelisi hyväksyttävän minimitason.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että talo, joka lämpiää ympäristöystävällisellä energiamuodolla, jonka primäärienergiakerroin on 0,5 saa kuluttaa kaksi kertaa enemmän energiaa kun talo, jonka kerroin on 1 ja päinvastoin: talo, joka lämpiää päästöjen kannalta haitallisella energiamuodolla, jonka kerroin on 2, saa käyttää vain puolet siitä energiasta, mitä kertoimella 1 varustettu talo saa käyttää.

Tällaisen järjestelmän käyttöönottaminen vaatii laajaa yhteisymmärrystä, erinäisiä lainmuutoksia ja poliittista yhteisymmärrystä eri energiamuodoille asetettavista kertoimista. Mallin kehittely vaatii vielä paljon pohdiskelua. Sen edut ovat kuitenkin niin kiistattomat, että pidän selvänä sen käyttöönottoa myös Suomessa. Tähän liittyen olemme tässä vaiheessa luopuneet sähkölämmitteisiä taloja koskevista lisävaatimuksista.

Järjestelmämuutos ja seuraavat kiristykset vuorossa jo vuonna 2012

Siirtyminen kokonaisenergiankulutukseen perustuvaan sääntelyyn ja primäärienergiakertoimien käyttöön on luontevaa suorittaa samanaikaisesti. Tässä suhteessa vuoden 2010 alusta voimaan tulevat uudet energiatehokkuusmääräykset tulevat eteemme liian nopeasti.

Toisaalta on selvää, että vuoden 2010 kiristykset ovat vain välivaihe matkalla nykyisestä rakennustavasta matalaenergiatalojen kautta kohti passiivi-, nollaenergia- ja jopa plusenergiataloja. Saksankielisissä maissa on muuten jo 7000 passiivitaloa – Suomessa ei vielä ensimmäistäkään. Tarve kiristää määräyksiä uudelleen aktualisoituukin hyvin pian. Suunnan pitää olla selvä ja toimien määrätietoisia. Sitä virhettä, ettei lämmöneritysmääräyksiä tiukennettu lainkaan 18 vuoteen kuten vuosien 1985 ja 2003 välillä toimittiin, ei ole varaa uusia. Parempi esimerkki löytyykin 1970-luvulta, jolloin kiristykset tehtiin kahden vuoden välein, vuosina 1976 ja 1978.

Tässä asteittaisessa etenemistavassa olen päätynyt siihen, että ryhdymme valmistelemaan mainittua kokonaisenergiankulutukseen sekä primäärienergiakertoimiin perustuvaa järjestelmämuutosta siten, että se korvaisi nykyisen järjestelmän vuoden 2012 alusta, ja että samassa yhteydessä kiristettäisiin yleistä vaatimustasoa edelleen vähintään 20 prosentilla.

Korjausrakentamisessa normiohjausta voidaan käyttää vain rajoitetusti

Iso osa rakennuskannastamme on isojen peruskorjausten edessä. Ns. korjausvelka on suuri. Edessä olevat toimenpiteet nielevät paljon rahaa. Osin tämän takia niihin liittyvä päätöksenteko on varsinkin asunto-osakeyhtiöissä usein kovin takkuista. Jo tämän takia energiatehokkuuden parantaminen normien kautta annettavilla määräyksillä on äärimmäisen vaikeaa. Lisäksi aiheeseen liittyisi mitä suurimpia erilaisia määrittely- ja rajanvetovaikeuksia. Rakennuskannan heterogeenisyyden ohella haasteena on lisäksi tätäkin sekalaisempi omistaja- ja käyttäjäkunta.

Vaikka normiohjaus ei korjausrakentamisessa voikaan näytellä keskeistä roolia, myös sillä on omat luontevat käyttökohteensa. Kunnilla ja viranomaisilla on sitä paitsi jo nykyisen lainsäädännön perusteella varsin laaja toimivalta sitovasti edellyttää energiatehokkuutta tiettyjen korjaustoimenpiteiden yhteydessä. Lisärakentamisen edellytykseksi voidaan yksittäistapauksissakin edellyttää, että kokonaisuus vastaa uudisrakentamiselle asetetut energiatehokkuusvaatimukset. Sama vaatimus voidaan edellyttää käyttötarkoituksen muutosten yhteydessä. Talokohtaisissa korjaushankkeissa, joissa siirrytään uusiin taloteknisiin järjestelmiin on niinikään mahdollisuus asettaa erityisvaatimuksia. Samoin talon rakennusosakohtaisissa korjauksissa voidaan lähtökohtaisesti edellyttää uudisrakentamiselle asetettavia vaatimuksia.

Mahdollisuuksiltaan kuitenkin rajallisen normiohjauksen ohella rakennuskannan energiatehokkuuden parantamiseksi tarvitaan useita toisiaan tukevia toimenpiteitä. Kokonaisuuden hallitsemiseksi tarkoituksenamme onkin laatia informaatio-ohjaukseen, taloudelliseen ohjaukseen, normiohjaukseen sekä koulutukseen ja tutkimukseen perustuva tiekartta olemassa olevan kannan energiatehok-kuuden parantamiselle. Tiekartassa kytketään energiatehokkuuden parantaminen pitkäjänteiseen kiinteistönpitoon ja siihen liittyvä tiedotus koko alan tiedotuskampanjoihin. Korjausrakentamisessa tavoitteena tulisi olla, ettei jatkossa suoritettaisi enää yhtään laajamittaisempaa korjaustoimenpidettä, jossa ei samassa yhteydessä parannettaisi rakennuksen energiatehokkuutta.

Yksi hyvä instrumentti rakennusten energiatehokkuuden edistämisessä on vuoden alussa käyttöön otettu energiatodistus, joka helpottaa tavallisen ihmisen kykyä arvioida rakennusten energiatehokkuutta. Energiatodistus hyödyttää erityisesti asunnon ostajia ja vuokraajia, jotka voivat todistuksen avulla vertailla tarjolla olevien vaihtoehtojen energiatehokkuutta.

Tavoitteena on, että hyvästä energialuokituksesta tulisi todellinen kilpailuetu, siten että rakennuksen energiatehokkuus tätä kautta vaikuttaisi myös kiinteistön tai siinä sijaitsevan asunnon myyntihintaan. Lopputuloksen pitäisi sinänsä olla ilmeinen; mitä enemmän energiatehokkuus vaikuttaa rakennuksen arvoon, sitä enemmän energiatehokkuuteen panostetaan. Ja tottahan energiatehokkuuden pitäisi vaikuttaa rakennuksen arvoon!

Energiatehokkuuden parantamista voidaan tukea myös erilaisilla avustuksilla. Selvää on myös, että näihin energia-avustuksiin kohdistuu merkittävää korotuspainetta. Tähän viittaava kirjaus on myös jo hyväksytyssä asuntopoliittisessa toimenpideohjelmassa. Ratkaisut tullaan tekemään hallituksen ilmasto- ja energiastrategian yhteydessä. Tarkoituksena on lisäksi, että jatkossa myös korjausavustusten saamisen ehdoksi asetetaan aina tietty velvoite energiatehokkuuden parantamiseksi.

Tärkeätä olisi myös olla unohtamatta verotuksellisten ohjauskeinojen valtavaa potentiaalia. Kovinkaan vaikeata ei tietyistä rajanveto-ongelmista huolimatta ole kehittää kotitalousvähennystä, porrastaa kiinteistöverojärjestelmä energiantehokkuuden perusteella tai vaikkapa antaa alv-helpotuksia energiatehokkuutta parantavien toimien yhteydessä tavalla, jolla olisi todellisia vaikutuksia.

Yhtenä vaihtoehtona vanhan kannan energiatehokkuuden parantamiseksi on tarjoiltu vanhan kannan kaikkein energiatehottomimpien rakennusten purkamista. Monista eri syistä en usko tämän vaihtoehdon laajamittaiseen hyödyntämiseen. Olisi kuitenkin tärkeätä, ettei tätä vaihtoehtoa ainakaan erilaisten tunneperäisten argumenttien pohjalta suljeta pois vaihtoehtojen joukosta. Varsinkin tilanteissa, joissa purkamisella ja sen tilalle suoritettavalla uudisrakentamisella voitaisiin välttyä tavanomaista suuremmilta peruskorjauskustannuksilta, joissa energiatehokkuutta voitaisiin olennaisesti nostaa ja joissa voitaisiin vielä eheyttää yhdyskuntarakennettakin, purkaminen saattaa olla hyvinkin tarkoituksenmukainen ja puolusteltava vaihtoehto.

Ympäristöystävällisten lämmitystapamuutosten tukemista kehitettävä

Myös korjausrakentamisessa tulee edistää vähäpäästöisten ja eritoten uusiutuvien energiamuotojen käyttöönottoa. Tätä on tehty jo jonkin aikaa mm. avustuksilla ns. ympäristöystävällisiin lämmitys-tapamuutoksiin. Muun muassa avustusten vähäisyyden takia tulokset ovat kuitenkin tähän asti olleet varsin vaatimattomia. Esimerkiksi vuonna 2006 myönnettiin pientalojen energia-avustuksia noin 6ooo kohteeseen yhteensä noin 6 miljoonaa euroa, joten avustuksen kohdekohtainen suuruus oli noin 1000 euroa. Lopputuloksena kaukolämpöön siirtyi noin 1700, maalämpöön noin 1210 ja pelletteihin noin 1230 taloa.

Erityisen haasteen tästä näkökulmasta muodostavat perinteisellä mineraaliöljyllä lämpiävät talot, joita meillä on noin 250 000 ja suoralla sähköllä lämpiävät talot, joita meillä on noin 400 000. Näistä mahdollisimman suuri osa tulisi saada siirrettyä kaukolämmön piiriin tai muutettua lämmitettäväksi erilaisilla lämpöpumpuilla tai pelleteillä. Öljylämmitteisten talojen osalta vaihtoehtona on tämän ohella nykyisen mineraaliöljyn korvaaminen enenevässä määrin bioöljyllä. Sähkölämmitteisten talojen osalta tilanne ja tarve muutoksiin riippuu toki myös sähköntuotantojärjestelmämme kehittymisestä erityisesti siitä syntyvien päästöjen suhteen.

On kuitenkin hyvä muistaa, että asuntojen lämmitys sähköllä on keskeinen syy siihen, että sähkön kulutushuiput kovilla pakkasilla – joita tulemme näkemään ja kokemaan myös tulevaisuudessa – voivat olla hyvinkin jyrkät. Sähkölämmityksen suosion lisääntyminen johtaakin vain siihen, että sähköntuotantojärjestelmä joudutaan mitoittamaan sähkölämmityksen aiheuttamia aiempaakin kor-keampia kulutushuippuja ajatellen. Kulutushuipputilanteissa puolestaan joudutaan turvautumaan sähkön lauhdetuotantoon, jossa yleisin polttoaine on kivihiili, ja joka siksi aiheuttaa suhteellisesti suurimmat hiilidioksidipäästöt.

Kulutushuiput eivät myöskään heijastu kuluttajien maksamaan hintaan. Jos hintajousto toimisi, kuluttajien kiinnostus vaikuttaa omaan sähkönkäyttöön kasvaisi.

Järjestelmämuutokset ovat varsin arvokkaita. Siksi yhteiskunnan tulee pystyä kannustamaan niitä eri keinoin. Normiohjauksen ja avustusten rinnalle tarvitsemme myös muita ja erityisesti verotuksellisia ohjauskeinoja. Esimerkiksi Ruotsissa ja Keski-Euroopassa lämpöpumppujen voimakas suosio perustuu juuri niihin liittyviin vero- ja muihin tukiin.

Tulevaisuuden vision oltava riittävän kunnianhimoinen

Olemme nyt ottamassa aimo harppauksen tiellä kohti energiatehokkaampaa rakennuskantaa. On kuitenkin selvää, että nyt tehtävät ratkaisut ovat näissä talkoissa vain välivaihe.

Muutos edellyttää väistämättä määrätietoista normiohjauksen tiukentamista, josta tulemme Ympä-ristöministeriössä pitämään huolta. Uudisrakentamisessa normeja tullaan tiukentamaan vuonna 2010 ja tänään tekemäni esityksen mukaan uudelleen vuonna 2012, jolloin tehtäisiin myös kokonaisenergiankulutukseen ja ominaispäästökertoimiin perustuva järjestelmämuutos.

Muutosvauhti voi tuntua kovalta. Haluan kuitenkin aivan erityisesti painottaa sitä, että uudisrakentamisen kannalta kyse on poikkeuksellisen kauaskantoisista ratkaisuista, että mahdollisuudet tällä sektorilla tehtävien virheiden korjaamiseen ovat tulevaisuudessa tämän takia poikkeuksellisen rajalliset, ja että juuri tämän takia rakennuskantaa koskevilla toimenpiteillä on erityinen kiire.

Normeja joustavoittamalla, tuotekehitystä kehittämällä, erilaisia veroratkaisuja kehittelemällä ja aihetta koskevan tietoisuuden lisäämisellä pyritään siihen, että ennen laajamittaiseen passiivitalorakentamiseen siirtymistä yhä isompi osuus uusista rakennuksista alittaa kulloisenkin normitason.

Kaikessa kehityksessä tarvitaan aina myös edelläkävijöitä, jotka viitoittavat tietä muulle yhteiskunnalle. Haluankin kannustaa teitä kaikkia ottamaan tämän haasteen vastaan.

Monestakin syystä. Mutta ennen kaikkea sen takia, että rakennusten energiatehokkuuden parantaminen on iloinen asia.