Puheet

Selvitysmies Tarastin raportin luovutustilaisuus, Helsinki

Arvoisa selvitysmies, Hyvät tiedotusvälineiden edustajat,

Olen pitänyt yhtenä tärkeimmistä tavoitteistani saada aikaan konkreettisia toimia asuntotuotannon edistämiseksi erityisesti täällä Helsingin seudulla, jossa varsinkin kohtuuhintaisten asumisvaihtoehtojen vähäinen saatavuus heikentää jo alueen kilpailukykyä.

Tavoitteenasettelu Helsingin seudulla on sinänsä selvä, eikä siitä vallitse ainakaan periaatteellista erimielisyyttä:

1) ensinnäkin tarvitsemme selkeästi voimistuvaa asuntotuotantoa jo sinänsä. Yhteisesti sovittujen tavoitteiden mukaisesti tuotantoa tulisi lisätä jopa noin 50 %:lla siten, että pääsisimme 12.000 – 13.000 asunnon keskimääräiseen vuosituotantoon,

2) toiseksi riittävän osan tästä tulisi olla ns. kohtuuhintaista asuntotuotantoa, ja

3) kolmanneksi tämä kasvava tuotanto pitää pystyä suunnittelemaan ja sijoittamaan siten, että se vähentää keskimääräistä liikkumisen tarvetta, rajoittaa seudun päästökehitystä ja ruuhkautumista, lisää joukkoliikenteen kilpailukykyä ja eheyttää yhdyskuntia.

Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää laajaa yhteistä sitoutumista ja useita toisiaan tukevia toimenpiteitä niin valtiovallalta, seudun kunnilta kuin muilta alan toimijoilta. Yhteistä kaikkien mainittujen tavoitteiden toteutumiselle on kuitenkin se, että ne edellyttävät riittävää, oikein sijoitettua ja tarkoituksenmukaisesti kaavoitettua tonttivarantoa.

Tämä kävi ilmi myös alkusyksystä seudun kunnille, isoimmille rakennuttajille ja rakennusliikkeille sekä muille alan toimijoille lähettämässäni kyselyssä, jossa tiedustelin syitä siihen, miksi näihin yhdessä asetettuihin tavoitteisiin ei ole päästy. Vastaukset olivat moninaisia ja niissä kiinnitettiin huomiota useisiin eri tekijöihin, mutta yhteistä lähes jokaiselle vastaukselle oli huomion kiinnittäminen asuntotuotantoon soveltuvaan tonttitarjontaan.

Kysymys tonttitarjonnastakaan ei ole aivan yksinkertainen. Kyse on ensinnäkin kaavoitusmonopolin haltijan eli kunnan halusta kaavoittaa sekä tähän liittyvistä kunnan muista strategisista valinnoista. Tämän jälkeen kyse on kunnan kaavoitusprosessista eli pitkälti kunnan omista sisäisistä käytännöistä. Kaavan tultua hyväksytyksi kyse on vielä siihen mahdollisesti kohdistuvista valituksista ja tähän kokonaisuuteen liittyvistä käytännöistä. Kaavan tultua lainvoimaiseksi kyse on tämän jälkeen vielä monista tekijöistä, jotka vaikuttavat siihen toteutuuko kaavan mahdollistama asuntotuotanto, missä aikataulussa se toteutuu ja minkälaista sekä minkä hintaista kyseinen tuotanto on.

Vaikka aivan kaikkia näitä tekijöitä ei ole käsitelty nyt jätetyssä raportissa, haluan lämpimästi kiittää selvityshenkilö Lauri Tarastia sekä hänen apunaan olleita Helena Korhosta ja Katri Nuujaa hyvin havainnollisesta, informatiivisesta ja kokonaisvaltaisesti toteutetusta työstä, jonka arvoa entisestään nostaa sen toteuttaminen hyvin nopeassa aikataulussa.

Maankäyttö- ja rakennuslakia muutettiin viimeksi tämän vuoden maaliskuussa silloinkin tavoitteena lisätä ja nopeuttaa asuntotonttien tarjontaa. Pidin tästä huolimatta kuitenkin tarpeellisena tarkastella käynnissä olevan asuntopoliittisen toimenpideohjelman ja aiesopimusvalmistelun rinnalla, onko kaavoitusprosessia edelleen sekä lainsäädäntömuutoksin että kaavoittajien toimintakulttuuria kehittämällä mahdollista nopeuttaa ja sujuvoittaa.

Kuten jo todettu, kaavoituksen sujuvuuteen vaikuttavat lainsäädännön reunaehtojen ohella kuntien tapa toimia kaavoitusasioissa, eri osapuolten luottamus kaavoitusprosessiin sekä kaavanlaadinnan ja muutoksenhaun prosessien ripeys. Kaikki nämä taas heijastuvat osaltaan tonttituotantoketjun toimivuuteen ja sitä kautta yhteiskunnan mahdollisuuksiin edistää ihmisten hyvinvointia, alueiden kilpailukykyä ja ilmastonmuutoksen hillintää.

Esitän kiitokseni selvitysmiehelle siitä, että hän on tiukasta aikataulusta huolimatta ehtinyt kuulla eri osapuolia. Ehdotuksessa on kaavoituksen nopeuttamiseen löydetty keinoja sekä lainsäädännössä että muilla toimin tinkimättä kuitenkaan kaavoitukseen kuuluvasta osallisten – kuten esimerkiksi asukkaiden – vaikutusmahdollisuuksista ja oikeusturvan takeista.

Ehdotus pääkaupunkiseudun yhteisestä yleiskaavasta on johdonmukainen askel eteenpäin niissä yhteistyön muodoissa, joita pääkaupunkiseudun kunnat ovat jo tähän mennessä tehneet. Yhteinen alueidenkäytöllinen tarkastelu ja siitä päättäminen antaisi nykyistä varsin tuoretta maakuntakaavaa tehokkaamman ja tarkemman välineen yhteen sovittaa kuntien näkemykset maankäytössä.

Koska yhteisen yleiskaavan laatimiseen kuluu väistämättä useita vuosia, olisin jopa toivonut, että kunta – valtio –suhteen uudelleenarvioinnissa pääkaupunkiseudulla olisi voitu edetä pidemmällekin. Joka tapauksessa on selvää, että metropolialueen ydinalueella eli pääkaupunkiseudulla tarvitaan olennaisesti vielä nykyistäkin yhtenäisempää ja koordinoidumpaa otetta seudun maankäytön suunnitteluun. Pääkaupunkiseutu on yksinkertaisesti pystyttävä näkemään yhtenä kokonaisuutena. Yhteinen yleiskaava on tässä suhteessa hyvä väline. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin se, millainen tästä yhteisestä yleiskaavasta aikanaan tulee. Toteutuessaan tällainen lakisääteinen velvollisuus yhteisen yleiskaavan laatimiseksi olisi kuitenkin mitä tervetullein haaste pääkaupunkiseudun aidolle yhteistyölle ja yhteisvastuulliselle sekä kestävän kehityksen mukaiselle maankäytön suunnittelulle.

Asemakaava on kaiken rakentamisen, myös asuntotuotannon, kannalta ratkaisevin kaavataso. Sen vuoksi pidän erityisen hyvänä ehdotuksia, joilla asemakaavojen toteuttamista voidaan nopeuttaa silloin, kun niistä on valitettu. Toisen valitusportaan poistuminen sellaisilla alueilla, joilla asemakaava perustuu oikeusvaikutteiseen yleiskaavaan, merkitsee lähes vuoden säästöä kaavan toteuttamisessa. Vaikka vain noin 10 %:ssa asemakaavaratkaisuista valitetaan hallinto-oikeuteen ja näistäkin vain kolmannes etenee korkeimpaan hallinto-oikeuteen, niin monesti nämä valitukset kohdistuvat kuitenkin juuri sellaisiin asemakaavoihin, jotka ovat asuntotuotannon kannalta erityisen tärkeitä.

Mitä isommasta ja tärkeämmästä kaavasta on kyse, sitä suurempi merkitys on myös sillä, että rakennuskustannukset tuppaavat hankkeiden viivästyessä nousemaan. Uskon, että tällä ehdotuksella olisi myös oma vaikutuksensa mahdollisesti kiusantekomielessä tehtyjen valitusten kitkemisessä.

Selvitysmiehen ehdotuksissa korostuu myös se, että paljon voidaan tehdä asioiden nopeuttamiseksi ilman lainmuutoksiakin. Näitä ovat suositukset kuntien kaavojen käsittelyaikojen parhaiden käytäntöjen kehittämisestä ympäristöministeriön ja Suomen Kuntaliiton yhteistyönä sekä suositukset hallintotuomioistuinten sisäisten toimintatapojen kehittämisestä niiden omana kehitystyönä. Ympäristöministeriö sitoutuu omalta osaltaan tähän työhön ja on valmis Kuntaliiton kanssa erikseen sovittavalla tavalla nopealla aikataululla edistämään asiaa.

Kaavoituksessa on kyse muustakin kuin sujuvuudesta sinänsä. Haluankin tässä kiinnittää huomiota vielä kahteen selvityshenkilön raportissa olevaan esitykseen, joissa molemmissa tavoite on hieman toisenlainen.

Raportissa ehdotetaan laajennettavaksi kunnan rakennusvalvontaviranomaisen oikeutta poikkeamiseen asemakaavasta rakennusluvan yhteydessä. Tämän tavoitteena on paitsi pyrkiä välttämään tarkkojen ja yksityiskohtaisten asemakaavojen aiheuttamaa viivästystä rakentamiselle myös alentamaan rakentamisen kustannuksia. Ehdotus on kannatettava samalla kun haluan lämpimästi yhtyä selvityshenkilön näkemykseen, jonka mukaan asemakaavojen ja rakentamismääräysten yksityiskohtaisuutta tulisi pyrkiä vähentämään.

Selvityksessä ehdotetaan lisäksi, että kuntien maapoliittisia keinoja on syytä pyrkiä parantamaan etenkin raideliikenneratkaisujen yhteydessä. Selvityksen mukaan raideliikenteen toimintaedellytysten varmistaminen vaatii usein rakentamisen tehokkuuden nostamista ja yhdyskuntarakenteen tiivistämistä aseman vaikutuspiiriin kuuluvalla alueella. Lainsäädännöllisenä keinona tämän edistämiseksi esitetään kehittämisaluesäännöstön soveltamisalan laajentamista.

Yhdyn lämpimästi selvityshenkilön käsityksiin myös tältä osin. Tosin olen sitä mieltä, että kyse on kestävän kehityksen mukaisen yhdyskuntasuunnittelun kannalta niin perustavaa laatua olevasta asiasta, että tässä suhteessa saatamme tarvita myös järeämpiä keinoja. Harkinnanarvoista olisikin jopa se, että valtiovalta asettaisi osarahoittamiensa infrastruktuurihankkeiden ehdoksi riittävän tiiviin rakentamisen niiden keskeisillä vaikutusalueilla tai vaihtoehtoisesti, että valtio priorisoisi varsinkin Helsingin seudulla ne infrahankkeet, joiden osalta kyseeseen tulevien kuntien sitoutuminen yhdyskuntarakenteen tiivistämiseen olisi vahvin.

Selvityshenkilön raportissa on useita ehdotuksia, joista vain osaa olen tässä voinut kommentoida. Kaiken kaikkiaan selvitysmiehen pohdinnat tukevat kuitenkin vahvasti tavoitteitani tehostaa kaavoitusta sekä tähän liittyvää hallitusohjelman toteuttamista.

Selvityshenkilön työ liittyy olennaisesti käynnissä olevaan valtioneuvoston asuntopoliittista toimenpideohjelmaa koskevaan työhön sekä valtion ja Helsingin seudun asunto- ja tonttitarjonnan vahvistamista koskevaan aiesopimusvalmisteluun. Uskon, että nyt jätetty työ otetaan sielläkin kiitollisuudella vastaan. Samalla on kuitenkin hyvä korostaa, että pääosa selvityshenkilön ehdotuksista koskisi koko maata.

Valtioneuvoston tehtyä alkuvuodesta asuntopoliittiset periaatelinjauksensa, nyt jätetty ehdotus etenee asianmukaiselle lausuntokierrokselle ja tarvittavat lainsäädäntömuutokset viedään päätettäväksi heti, kun tarpeelliset kuulemiset ja muut valmistelutoimet on tehty.

Vielä kerran: lämpimät kiitokset erinomaisesta työstä!