Blogi

Vanhasen Nato-kanta – ja Urho Kaleva Kekkonen

Puhemies Paavo Lipponen totesi jokin aika sitten, ettei puolueiden pitäisi ottaa kovin tiukkoja kantoja Nato-kysymykseen ennen vaaleja, ja että oikea linjaustenteon aika on ensi vaalikaudella laadittaessa uutta turvallisuuspoliittista selontekoa. Tällä viikolla niin Keskustan puheenjohtaja Matti Vanhanen kuin SDP:n (eli Lipposen oman puolueen) puheenjohtaja Eero Heinäluoma kuitenkin katsoivat, ettei Nato-jäsenyys ole ensi vaalikaudella ajankohtaista. Kovin paljon painoa Lipposen puheilla ei todellakaan ollut.

Nato-jäsenyydestä voi olla monta mieltä. Vakiintunut virallinen kantamme lienee kuitenkin ollut suunnilleen se, että meillä on Nato-optio ja sitä käytetään, jos olosuhteet muuttuvat tavalla, joka ajankohtaistaa jäsenyyden. Monet – minä mukaan lukien – ovat olleet sitä mieltä, että liittyä pitäisi jo nyt tai että olisi jo pitänyt liittyä. Mutta nekin, jotka ovat suhtautuneet asiaan kriittisesti, eivät ole väittäneet, ettemmekö saattaisi liittyä, jos olosuhteet relevantilla tavalla muuttuvat. Nyt tämä rakennelma on romutettu. Sekä Keskusta että SDP ovat ilmoittaneet, että Natoon ei ensi vaalikaudella liitytä, muuttuivat sitten olosuhteet tai ei.

Pääministerin ulostuloa on vaikea mieltää muuksi kuin vaalitaktikoinniksi. SDP:n puheenjohtajan kannanottoa taas on vaikea mieltää muuten kuin vastaamiseksi vaalitaktikoinnilla vaalitaktikointiin. On surullista, kun kaksi johtavaa puoluetta alistavat isänmaan turvallisuuden isot asiat vaalitaktikoinnin tantereelle. On traagista, ettei enää uskalleta olla avoimia ja vastuullisia.

Maailma muuttuu. Kaikki tietävät sen. Mutta kukaan ei tiedä, miten se muuttuu. Pienen kansakunnan ei tällaisissa olosuhteissa kannata sitoa käsiään moneksi vuodeksi eteenpäin. Nyt tästä poiketaan. Keskusta ja SDP antavat ymmärtää, että he tietävät, ettei maailma muutu ainakaan millään sellaisella tavalla, joka muuttaisi Nato-kantaamme. Väkisinkin tulee mieleen Paavo Väyrysen väitöskirja, jossa ennustettiin jotakin sen kaltaista, että Neuvostoliitto on ikuinen. Ei ollut. Kommunismi romahti aika pian kirjan julkistamisen jälkeen.

Puolustusministeri Kääriäinen lanseerasi jokin aika sitten termin aikaansa seuraava liittoutumattomuus. Tästäkin on nyt irtauduttu. Aikaa ei enää seurata. Kannat lyödään kiinni moneksi vuodeksi eteenpäin.

Suomessa puhutaan ulkopolitiikkaan liittyen monesti halventavaan sävyyn Kekkosen kaudesta. Toisaalta todetaan aivan oikein, että Suomi tuolloin kylmän sodan aikana varsin hankalassa tilanteessa hakeutui kaikkiin niihin länsimaisiin yhteistyöjärjestelyihin, joihin se niissä oloissa pystyi hakeutumaan. Tässä suhteessa Kekkosen aika ei ollut huonoa lainkaan.

Kekkosen jälkeen Keskustan linja on kuitenkin muuttunut. Eikä se ole muuttunut avoimempaan tai länsimaiseen yhteistyöhön positiivisempaan suuntaan, vaan päinvastoin. Keskusta on viime vuosina vastustanut niin EU-jäsenyyttä (olkoonkin, että Esko Aholla oli tässä harjoituksessa merkittävä rooli), EMU-jäsenyyttä kuin nyt Nato-jäsenyyttäkin.

Kekkosen aikana siis suunnattiin länteen, mutta Väyrysen, Ahon ja Vanhasen aikana ei enää suunnata. Kekkosta onkin turha moittia. Parempi olisi moittia Kekkosen jälkeistä Keskustaa. Kekkosen aikana Suomi tuskin olisi tälla tavalla sitonut käsiään, ellei se olisi ollut aivan välttämätöntä. Päinvastoin. Kekkonen ei mammaroinut oli sitten vaalit tulossa tai ei. Itse ainakin uskon, että olisimme jo Natossa, jos Kekkonen olisi edelleen maamme johdossa.

On selvää, että Nato-jäsenyys vaatii Suomessa varsin laajaa kansallista yhteisymmärrystä. Kun kaksi isoa puoluetta on ilmoittanut, ettei asia ole ajankohtainen ainakaan seuraavaan neljään – viiteen vuoteen, asia ei todellakaan ole ajankohtainen. Siksi vaaleissa on täysin turha puhua asiasta lainkaan. Siitä sen sijaan voitaisiin puhua, mitä se kertoo poliittisen järjestelmämme tilasta, että vaaleissa on parin johtavan poliitikon kannanottojen takia täysin turha puhua turvallisuuspoliittisesta perusratkaisusta lainkaan.