Suomessa väitetään usein, että terveydenhoitojärjestelmämme on retuperällä. Väite on pääosin väärässä.
Järjestelmä ei ole niin huono kuin uskotellaan. Esimerkiksi vastasyntyneen suomalaisen lapsen odotettavissa oleva elinikä on kohonnut parissa sukupolvessa noin 15 vuotta. Tämä johtuu toki myös yleisestä elintason noususta ja siitä, että todellinen köyhyys maassa on erilaisten sosialistidosenttien vastakkaisesta propagandasta huolimatta huimasti vähentynyt. Mutta se johtuu myös siitä, että terveydenhoitojärjestelmämme on huimasti parantunut. Selvää on myös, että meillä on Suomessa kutakuinkin maailman parhaat lääkärit ja hoitajat.
Nykyinen terveydenhuoltojärjestelmämme ei kuitenkaan ole likimainkaan täydellinen. Jonot ovat pitkiä ja byrokratia toivottoman raskasta. Kaikki hoitoa tarvitsevat eivät saa sitä ajoissa.
Suomessa väitetään usein myös, että ongelmat ratkeavat sillä, että terveydenhoitoon annetaan lisää rahaa. Tämäkin väite on pääosin väärässä. Ensinnäkin terveydenhoitoon on satsattu koko ajan enemmän ja enemmän. Erikoissairaanhoidon kallistumisesta on puhuttu kohta kyllästymiseen asti. Hoitotakuu on nielaissut koko joukon lisää veroeuroja. Lääkekustannukset ovat kasvaneet 2000 vuoden 677 miljoonasta eurosta 1 015 miljoonaan euroon vuonna 2004 eli vuotuinen kasvu on ollut peräti 12 prosenttia.
Tosiasiassa kustannusten kohoaminen uhkaa jo monen kunnan talouden perusteita. Tätä menoa ei yksinkertaisesti voida jatkaa. Terveydenhuollon kustannukset kasvavat varmasti jatkossakin, mutta kasvuvauhti on pakko saada talttumaan.
On myös muistettava, että väestön ikääntyminen merkitsee terveyspalveluiden tarpeen kasvua. Kun tällä hetkellä Suomessa on noin 780 000 yli 65-vuotiasta, nousee heidän määränsä vuoteen 2030 mennessä lähes 1,4 miljoonaan. Onkin selvää, että jatkossa suuri osa kasvavista terveydenhoitomenoista menee ikääntyvän väestön aiheuttamiin lisätarpeisiin. Mistään merkittävistä tasonkorotuksista muuhun terveydenhoitoon on turha unelmoida.
Itse asiassa terveydenhoitojärjestelmämme kehittämisen suurin ongelma on juuri se, että se keskittyy liiaksi lisäresurssien mankumiseen. Niin kauan kun kuvitellaan, että vain raha hoitaa asiat, ei osata keskittyä olennaiseen. Ja kun raha ei kuitenkaan lisäänny, rahan vaatimasta vaatiminen kääntyy vain itseään vastaan, koska samaa tarmoa ei panna järjestelmän sisäiseen kehittämiseen.
Järjestelmämme tuottavuutta voitaisiin varmasti olennaisesti nostaa. Sairaaloita ja terveyskeskuksia voitaisiin varmasti johtaa paremmin. Tietotekniikkaa voitaisiin varmasti hyödyntää myös terveydenhoidossa enemmän. Yksityisiä yrityksiä ja kolmatta sektoria voitaisiin varmasti käyttää enemmän.
Järjestelmän ohella on kyse ihmisten omasta toiminnasta. Terveempien elintapojen, parempien ruokailutottumusten ja runsaamman liikunnan avulla voisimme säästää miljardeja. Tällöin resursseja vapautuisi ihan oikeasti muuhun terveydenhoitoon.
Jokaisen syöpälapsen tai liikenneonnettomuuteen joutuneen kiistaton intressi on, että terveydenhoitojärjestelmämme ei kuluta liikaa resursseja sen paremmin byrokratiaan, huonoon johtamiseen, heikosti organisoituun työskentelyyn tai sellaisten ihmisten hoitamiseen, jotka olisivat voineet välttää sairautensa. Tämä on se mihin nyt pitäisi keskittyä.
Rahaakin tulee jatkossa jonkin verran lisää, mutta lähinnä vanhusväestön lisääntyviin tarpeisiin. Sitä paitsi vanhustenhuolto taitaa maassamme olla muutoinkin huonommalla tolalla kuin terveydenhoito. Kun jatkossa pohditaan laitetaanko rajalliset lisäeurot yleisen terveydenhoidon kehittämiseen vai vanhustenhuoltoon, uskon – ja toivon – että vanhustenhuolto on se, jota priorisoidaan. Terveydenhuollon osalta pääkysymys onkin se, miten asiat tehdään tulevaisuudessa paremmin, ei se, kuinka paljon sinne saadaan lisää rahaa.
Jan Vapaavuori
Kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja
Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja
