Säästämisellä tarkoitetaan sitä, että kaikkia tuloja ei käytetä kulutukseen, vaan osa niistä pannaan sivuun. Näin ei kuitenkaan tällä hetkellä tapahdu. Suomalaisen yhteiskunnan ongelma ei ole se, että julkissektori säästäisi liikaa, vaan se, että se säästää liian vähän.
Hallitusohjelman mukaan valtiontalouden tasapaino on keskeisessä asemassa, jotta ”julkinen talous voisi lähivuosikymmeninä selviytyä väestön ikääntymisen myötä kasvavista vastuistaan”. Tavoitteeksi asetetaan että ”valtiontalous on vaalikauden lopulla tasapainossa”. Edes pyrkimyksenä ei siis ole säästäminen, vaan tulojen ja menojen tasapaino. Jo nyt on kuitenkin selvää, että tässäkään tavoitteessa ei onnistuta.
Kuntasektorilla tilanne on vielä lohduttomampi. Kuntien menot kasvoivat viime vuonna noin viisi prosenttia eli huomattavasti tuloja nopeammin. Vuosikatteeltaan negatiivisten kuntien määrä yli kaksinkertaistui. Kuntien lainakanta kasvoi yli miljardilla eurolla.
Sen paremmin valtio kun kunnatkaan eivät siis oikeasti säästä, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Koko säästöistä melskaaminen perustuukin suureen harhakäsitykseen. Me elämme koko ajan yli varojemme. Me lainaamme tulevilta sukupolvilta sen sijaan, että säästäisimme heitä varten.
Helsingissä tilanne on hieman parempi. Viime vuosien sopeuttamiskuuri tervehdytti kaupungin taloutta selvästi. Kuluvana vuonna menot uhkaavat kuitenkin jälleen karata käsistä. Menojen kasvuksi arvioidaan peräti seitsemän prosenttia. Tähän on muutama hyvä syy, erityisesti hoitotakuun käyttöönotto, johon Helsinki panosti paljon rahaa. Jatkossa on kuitenkin taas ryhdistäydyttävä. Oli tarkoitus kuinka hyvä tahansa, tulojen ja menojen tulee olla tasapainossa.
Illuusio säästämisestä syntyy monista asioista. Käytettyjä varoja ei yleensä verrata tuloihin, eikä useimmiten edes aiempien vuosien menoihin, vaan joihinkin epämääräisiin toiveisiin, odotuksiin ja näkemyksiin siitä, kuinka paljon rahaa voitaisiin kulloinkin käyttää, jos sitä olisi rajattomasti. Julkishallinnon järjestelmiin on pesiytynyt laaja, sinnikäs ja kovaääninen erilaisten kehittäjien ja edistäjien ja ammattikunta, joka nostaa esille milloin minkäkin ns. epäkohdan. Kun kaikkeen ei ole määrättömästi rahaa, kuvitellaan, että säästetään, vaikka näin ei oikeasti olisi.
Helsingissä peruskouluikäisten määrä vähenee yli 5000:lla seuraavan viiden vuoden aikana. Kaikille pitäisi olla selvää, että tarvitsemme jatkossa vähemmän kouluja, kun oppilaatkin hupenevat (ja kun vanhusten määrä vastaavasti kasvaa ja edellyttäisi voimavarojen siirtämistä sinne). Helsingin ajankohtainen kouluverkkoesitys on kuitenkin niin vaatimaton, ettei se pysty edes vähentämään kaupungin tilakustannuksia. Lopputuloksena oppilaskohtaiset menot kasvavat reippaasti. Silti yleinen käsitys on, että me muka säästämme!
Yhteiskunnan vinoutuneita arvoja kuvaa hyvin pääministeri Vanhasen puolustuspuhe ministeri Karpelan kulttuurimäärärahoja koskeville aikaansaannoksille (jotka nekin ovat kyseenalaisia). Koska sankariksi nostetaan se ministeri, jonka hallinnonala on pysynyt budjetissaan tai joka budjettineuvotteluissa on onnistunut eniten säästämään veronmaksajien varoja? Yritysmaailmassa budjetissaan pysynyt johtaja yleensä palkitaan, politiikassa määrärahoihinsa tyytyväinen ministeri leimataan surkimukseksi. Eikö herätyskellojen pian jo pitäisi soida?
Säästämisen pitäisi olla arvo ja tavoitetila, ei kirosana. Säästöistä ruikuttavien päivystävien dosenttien, skandaalihakuisten journalistien ja erilaisten guzeninojen armada johtaa meitä harhaan. Emme me oikeasti säästä. Eritoten väestön ikääntymisen takia meidän kuitenkin pitäisi. Ihan vain, jotta voisimme jatkossakin pitää hyvinvointiyhteiskuntamme pystyssä.
Jan Vapaavuori
Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja
kansanedustaja (kok)
jan.vapaavuori@eduskunta.fi
